Myönnän olevani laiskanpulskea sosiaalisen median käyttäjä. Sellainen, joka lukee mutta ei kommentoi. Silmäilen lähes päivittäin Facebookia, Linkediniä yms. julkaisukanavia laimealla mielenkiinnolla odottaen löytäväni jotain uutta ja mielenkiintoista. Kuitenkin yleisesti ottaen olen pettynyt tarjontaan ja huomaan tylsistyneeni käyttäjien kirjoituksia seuratessani.
Sukeltamatta sen syvemmälle someanalyyseihin, eräänä päivänä silmäni osuivat Facebook -ilmoitukseen, jossa etsittiin taksinkuljettajia Helsinkiin. Normaalisti olisin ohittanut viestiketjun viidessä sekunnissa, mutta huomasin seassa ystäväni Gizmon kommentin: “Minä voisin tulla ajamaan taksia sinulle kesäksi.”
Tulkitsin kommentin ensin vitsinä. Miksi lehtemme päätoimittaja lähtisi Suomeen kesäksi ajamaan taksia? Eihän siinä olisi järjen hiventäkään! Seurattuani keskustelua pidemmälle huomasin Gizmon olevan tosissaan ajatuksensa kanssa. Miksi ei? Tuohan voisi itse asiassa olla hyväkin ajatus.
Ajamalla taksia Helsingissä saa varmasti uutta näkökulmaa ihmisiin pitkän thaimaalaistumisen jälkeen ja hiljalleen huomasin tuntevani pienen kateudenpiston sisälläni.
Kuinka en ollut huomannut tuota ilmoitusta? Minäkin olisin lähtenyt tuohon pestiin siltä istumalta ja pelkästään vain siksi, etten ikinä ole ajanut taksia. Muistelen pikkupoikana haaveilleeni tuosta ammatista ja nyt tunsin kunnioitusta Gizmoa kohtaan, joka oli valmis pelottomasti heittäytymään kohti uusia kokemuksia.
Tästä innostuneena aloin mielessäni luoda esimerkkiä tilaukselle, joka lähtee lentokentältä ja asiakkaina lomareissulta palaava pariskunta.
Thaimaalaistunut Gizmo ottaa asiakkaat vastaan tervehtien heitä ystävällisesti:
– Tervetuloa Suomeen, ystäväiseni! Mistä päin olette kotoisin?
Voin kuvitella pariskunnan hämmentyneen ilmeen, mutta ehkä lomatunnelmaa on vielä sen verran jäljellä, että vastaus voisi olla esimerkiksi: “Täältä Etelä-Suomesta. Vantaalta.”
Tämän jälkeen mr. G ottaa ystävälliseen tyyliin vastaan pariskunnan matkatavarat ja pakkaa 500 -sarjalaisen BMW:n täyteen matkalaukkuja ja ulkomaan tuliaisia. Ammattimaiseen tyyliin kuuluu avata ovet matkustajille ennen kuin itse asettuu ajajan penkille.
Kokemuksesta kuitenkin tiedän lomaltapaluun jälkeisen ns. “drop downin” iskevän kohtuuttoman nopeasti etenkin Helsinki-Vantaan kaiken harmaannuttavassa synkeydessä. Vaikka mr. G jatkaakin ystävälliseen thai -tyyliin, niin se ei vain riitä, vaan vastauksena kysymykseen “mihin päin sitä ajettaisiin”, tulee jo lakoninen vastaus: “No vittu, Vantaalle.”
Jottei kenellekään jäisi kurja mieli harmaasta Helsinki-Vantaasta kerron lopuksi tähänastisen elämäni mielenkiintoisimmasta kyydistä lentokentältä Tikkurilaan.
Olin pyytänyt ystävääni noutamaan minut kentältä ja odottelin häntä saapumisaulan edessä olevalla linja-autopysäkillä.
Satoi vettä, kuten siellä aina sataa. Odotin vielä lisää, koska olin tottunut siihen, että ystäväni tulee aina myöhässä.
Lopulta puhelin soi.
– Missä olet, Mike kysyi minulta ystävällisellä äänellä.
– Täällä bussipysäkillä, siellä missä sovittiin, kuului odotuksesta tympiintynyt vastaukseni.
– Okei. Nyt näenkin sinut. Hyppää kyytiin, Mike tuumasi välittämättä närkästyneestä äänestäni.
– Hyppää mihin? Missä olet?
Silmiini ei osunut ainoatakaan henkilöautoa. Ainoastaan HKL:n bussi, joka alkoi hiljennellä pysäkille. Bussi pysähtyi ja sen ovi avautui.
– Terve, terve, kuului Miken tuttu huudahdus, kuten aina tavatessamme.
– Mitä ihmettä? Nyt en ymmärrä, totesin hämmentyneenä.
– Hyppää kyytiin. Hoidin sinulle bussikuljetuksen. Benin työvuoro loppui juuri ja hän lupasi heittää meidät Tikkurilaan. Mennään Tulisuudelmaan yöksi. Varasin sieltä jo meille huoneet.
Olin sanaton. Vain ystäväni Mike pystyy tuollaisiin maailmanluokan käänteisiin Pelkästään puhumalla hän oli saanut Helsingin paikallisliikenteen linja-auton nro 027 kuljettamaan meidät privaatisti määränpäähämme. Näin jälkeenpäin mietittynä tuskin olisin tuota kyytiä vaihtanut edes Maybach -limousineen.
Tapani Vuori