Tiistaiaamu alkoi Messengeriin tulleella viestillä.
Viestissä sanottiin kaikkien viisuminhakulomakkeiden olevan nyt valmiina ja meitä tultaisiin hakemaan hotellilta kello kahdeksalta Thaimaan konsulaattiin mennäksemme. Katsoin kelloa. Viittä vaille kahdeksan.
Olin viettänyt reilun parin tunnin ajan ns. hidasta aamua, jonka aikana olin omaan tahtiini juonut aamukahvit, pessyt hampaat, käynyt suihkussa jne, mutta nyt tulikin kiire. Onneksi meitä hakemaan lähtenyt autonkuljettaja juuttui Georgetownin aamuruuhkaan ja olimme lopulta suurin piirtein yhtäaikaa hotellin edustalla.
Hotellit Malaysia ja Continental sijaitsevat aivan paraatipaikalla Georgetownin keskustassa.
Kuljettajamme oli näitä myöhempien aikojen kimiräikkösiä, joka Esan mielestä ajeli juoheasti, joskin röyhkeästi, mutta itse ainakin suorastaan pelkäsin sitä kyytiä. Pelkääjän paikalla kun istuin. Siinä torvi soi ja kaistat vaihtuivat, kun nopeasti piti päästä.
Thaimaan konsulaatti sijaitsee Georgetownin eliittialueella. Kaikki talot ja puutarhat näyttävät tasan siltä, että näillä ihmisillä ei ainakaan pikkurahan puutetta ole.
– Katsokaas. Thaimaan konsulaatin tontti alkaa tästä ja käsittää koko tämän korttelin, kuljettaja esitteli.
Konsulaatti ei vielä ollut edes auki sen edustalle pysäköidessämme, mutta suunnattomaksi harmiksemme sen edustalta alkava jono ylsi jo miltei korttelin toiseen päähän.
Että tuon jonon jatkoksi?
– Odottakaa tässä, kuljettaja sanoi ja kertoi käyvänsä “vähän järjestelemässä asioita”.
Me jäimme ilmastoituun autoon istumaan ja katsomaan, kuinka kansa jonotti konsulaattiin papereineen. Tuo ylläoleva kuva on otettu sen Nissanin etupenkiltä.
Jonkun tovin kuluttua kuljettajamme palasi ja avasi auton kojelaudan päällä koko ajan kököttäneen kirjekuoren. Sen sisältä paljastui kaksi A4 -kokoiseen paperiin käärittyä suorakaiteen muotoista kääröä.
– Tässä ovat teidän paperinne, jotka teidän tulee antaa konsulaatin virkailijalle, kun vuoronne tulee. Olen järjestänyt teille kaksi tuolia tuonne jonon eteen. Menette niille istumaan, kunnes teidät kutsutaan sisään. Älkää huolehtiko. Kaikki on järjestyksessä.
Niin me sitten hipsimme muina miehinä jonon ohi meille varta vasten paikalle kannettuihin tuoleihin istumaan. Olimme koko jonon jakamattoman huomion kohteena. Mitäs tyyppejä nämä ovat?
Ennen kuin konsulaatti avasi ovensa yleisölle, kutsuttiin meidät sisään koko jonon ohi, koska meidän asiamme käsiteltiin ns. erikseen.
Tunsin itseni vähintäänkin rock -tähdeksi kävellessäni konsulaatin ovesta sisään turvamiehen pitäessä rahvasta vähän loitommalla. Meitä ennen sisään oli päästetty yksi länsimaalainen perhe pienine lapsineen ja meidän jälkeemme alkoi yksitellen tulla niitä asiainhoitotoimistojen edustajia, joilla oli kullakin kansio täynnä useamman ihmisen papereita.
Meidän VIP -kohtelumme oli jopa sitä luokkaa, että kun sen perheen asiat olivat hoituneet, yritti yksi niistä asioimistojen miehistä mennä papereineen palveluluukulle vain huomatakseen tulleensa tylysti torpatuksi. Tiskin takana istuva virkailija näytti hänelle kädellään kv. stop -merkkiä ja viittasi meille. Nyt on teidän vuoronne. Tällaista sen viisumiasioinnin pitää olla!
Seistiin siinä tiskin ääressä ehkä viisi minuuttia katselemassa, kuinka viisumivirkailija löi leimoja papereihin. Sitten hän ojensi meille kaksi paperiliuskaa, joissa oli leima 21.12.
– Olkaa hyvä, sir. Näitä kuitteja vastaan voitte noutaa passinne viisumeineen keskiviikkona klo 14.
Kiitimme niin kohteliaasti kuin osasimme ja poistuimme yleisönpalveluhallista “viihtykää Georgetownissa” ja “nauttikaa olostanne Penangissa” -kehoitusten saattelemana. Jono konsulaatin ulkopuolella oli ennallaan. Ehkä vähän loppupäästään kasvanut.
Malaysia -hotellia viistosti vastapäätä on maanmainio Soho Pub, jonne päädyimme ihmettelemään, mitä kaikkea aamun aikana saatiinkaan kokea.
– Eiköhän mekin ruveta ihan pysyvästi sellaisiksi ihmisiksi, jotka viedään aina jonojen ohi VIP -tiloihin ja joita palvellaan aina “erikseen”, ehdotin Esalle, kun olimme viisumiasiat hoidettuamme palanneet ensin hotellille ja siirtyneet sieltä vastapäisen Soho Pubin tiloihin miettimään, mitä tänä päivänä pitäisi lounaakseen syödä.
Esa ei ottanut kantaa kysymykseeni.
– Minä kun näin sen jonon, niin ajattelin, että ei helvetti tässä menee koko päivä, hän totesi.
Yksimielisiä olimme siitä, että viisumikeikka Malesiaan on ainakin toistaiseksi ollut upea kokemus, jonka saattaa joutua tekemään toistekin.
You must be logged in to post a comment.