Hotelli Sonnet Saigonin aamiaisbuffet on katettu hotellin 1. kerroksen ravintolassa klo 7-10.
Hissistä astutaan suoraan ravintolaan, jossa aamiainen on aamuyhdeksältä jo täydessä käynnissä. Ravintola on sunnuntaiaamuna noin puolillaan asiakkaita.
Etsin katseellani lautasia, jotta tiedän kummasta päästä pöytää aamiaisen lataamisen voi aloittaa. En löydä ainuttakaan lautasta. Sitten oivallan, että tarjoilupöydän kummassakaan päässä ei ole myöskään kahvikuppeja tai mehulaseja, vaikka ihmiset näyttävät liikuskelevan niiden kanssa pitkin ravintolatilaa niihin täytettä hakemassa.
Tässä täytyy olla joku juoni, ajattelen, tai sitten nuo ihmiset ovat täällä vain minua hämätäkseen.
Sotamuseossa saimme nähdä millaisissa oloissa Vietnamissa ovat jotkut takavuosina aamiaisensa nauttineet.
Katson, kuinka yksi hotellin aamiaisvieraista lähestyy tarjoilupöytää tyhjin käsin luottavaisen näköisenä ja kumartuu sen alle. Sen jälkeen hän ilmestyy lautanen, haarukka ja veitsi käsissään takaisin näkyville ja lähtee askeltamaan lämpimiä ruokia kohti.
Menen samaan kohtaan ja kumarrun itsekin. Voilá sanoisi ranskalainen. Siellä ne ovat. Pöydän alla.
Sitten luottavaisena kohti lämpimiä ruokia. Kananmunaa tai kokkelia nyt ainakin pitäisi saada ja pekonia ja papuja ja…
Ajatukseni katkeaa kuin seinään avatessani jonkinlaisia höyrytettyjä vihanneksia sisältävän laatikon. Suljen sen samantien. Kunnon aamiaista pitää saada. Toinen astia sisältää jonkinnäköisiä kevätkääryleitä ja pyöreitä herratiesmitä. Kansi kiinni täälläkin. Kolmannessa on 4-5 osaan leikattuja maissintähkiä ja riisiä.
Niskurit ja tyhjänvalittajat pantiin tällaisiin häkkeihin paahtavan auringon alle rauhoittumaan.
No, kahvi sentään on aina kahvia, tuumin, ja saahan tuolta sentään paahtoleipää ja marmeladia. Kahvi on jotenkin epäilyttävän väristä. Se palautuu normaalimmaksi kun laitan tapojeni vastaisesti sekaan maitoa. Ajattelin teeskennellä sen olevan lattea.
Leivänpaahdin on se ravintoloista tuttu toisesta päästä ladattava. Asetan pari leipäpalaa siihen ja lähden hakemaan marmeladia. Vietnamilainen leivänpaahdin onkin nopeatoiminen, totean marmeladin kanssa paikalle palatessani, mutta leipää se ei näytä paahtavan. Onneksi sentään kahvi on kylmää, virnuilen vastapäätä istahtaneelle Ristolle, joka on aamiaisen saamista käänteistä yhtä kummissaan kuin minäkin.
– Mitäs laitoit sitä maitoa siihen, hän syyttää heti aamutuimaan.
Tätä giljotiinia käytettiin silloin, kun vangin viimeinen aamiainen oli syöty.
Noin 500 metrin päässä hotellilta sijaitseva sotamuseo oli helppo löytää. Se on paikka, jonka eteen on pysäköity jonollinen turistibusseja ja pihalle on koottu näyttävä kokoelma helikoptereita ja hävittäjäkoneita.
Kirjaimellisesti kädetön mies tulee juttusille heti lipun ostettuamme. Kyselee mistä kaukaa vieraat ovat tulleet ennen kuin menee asiaan:
– Voisitteko te auttaa minua? Menetin käteni miinaan ja siksi minulla on lupa toimia tässä museon alueella näitä kirjoja myymässä. 400.000 dongilla voitte valita minkä kirjan haluatte.
Vietnamin sodassa käytetyt pommit olivat paljon suurempia kuin olimme luulleet.
Miehellä on edustava valikoima sota-aiheisia kirjoja eikä 400.000 dongin hintakaan mitenkään hirveältä tunnu.
– En viitsi kulkea tätä museokierrosta minkään muun kantamuksen kuin kameran kanssa, sanon, mutta sinä varmasti olet tässä vielä meidän museokierroksemme jälkeenkin. Katsotaan noita kirjoja sitten.
Se museokierros kiteytyy noissa tämän jutun kuvissa. Kaikkein karmivimmat sotatarinat menivät todella ihon alle. Niissä kerrotaan, kuinka vietnamilaislapset juoksevat suojaan B-52 -pommikoneiden ilmestyessä taivaalle huutaen mennessään sitä ainoaa englanninkielistä sanaa, minkä ovat oppineet: Niixon, Niixon.
Tällaisiin bambusta, lehdistä ja heinistä kyhättyihin sirpalesuojiin vietnamilaislapset ja naiset pakenivat amerikkalaisten pommeja.
Tai ne kuvat lapsista, jotka ovat syntyneet sen jälkeen, kun amerikkalaiset olivat saaneet päähänsä aloittaa kemiallisen sodankäynnin tarkoituksenaan tuhota vietnamilaiset viljapellot, kaikki istutukset ja metsät, joissa vietkongin sissit piileskelivät. Agent Orange -koodinimellä tunnettu operaatio on saanut museossa nimensä mukaan ristityn huoneen.
Isopäisiä, silmättömiä tai raajattomia lapsia katsellessa ei voi olla ajattelematta mitä kummaa sodan aikana vielä syntymättömät lapset ovat amerikkalaisille tehneet? Museon tietojen mukaan kaikkea ei ole edes vielä nähty, sillä geenimutaatiot jatkuvat aina neljänteen polveen saakka.
Ei noista voi kuvia ottaa.
Joissain selleissä oli pelkkä maalattia, korkeat seinät eikä kattoa (lue: varjoa) ollenkaan päivän kuumimpina hetkenä. Vain sade toi vilvoituksen.
Museokierros päättyy matkamuistomyymälään, jossa havaitsemme kädettömän miehen kaupittelemien kirjojen maksavan täällä vain 200.000 dongia. Ei ihme, että äijä vaikutti vähän pettyneeltä, vaikka olin luvannut palata asiaan tämän museokierroksemme päätteeksi. Tiesi varmasti sen olevan todellinen onnenkantamoinen mikäli tällainen asia jäisi meiltä huomaamatta.
Uloskäynnin yhteydessä sijaitsevan kahvilan edustalla törmäämme Viron lippua kantavaan mieheen.
– Kalev poeg, tere, tervehdin.
– Terve, terve, mies vastaa sujuvalla suomella. Ilmeisesti minun aksentissani on vielä vähän hiomista.
You must be logged in to post a comment.