Kuningas Bhumibol (1927-2016), Rama IX, Thaimaan kansan isä oli kuollut. Suru näkyi. Julisteissa ja tauluissa, joissa kuninkaan kuva yleensä on, se oli edelleen. Samoin lähes kaikissa liikkeellä olevissa rahoissa. Ja hotellin sisäänkäynnin harjalla. Isotkin, muuten iloiset, kokous-, tai koulutusryhmät kulkivat päivät pitkät suruasussa. Samaa huomasin verhoilussa.
Linja-autossa voi torkkua, mutta saattaa seurata myös paikallista elämää ja ikkunasta näkee paljon. Pysyvä piirre matkalla Bangkokista Khon Kaeniin ovat olleet runsaat viirit. Keltaisia ja sini-puna-valkoraidallisia liplattaa pengermissä, kauppojen, talojen ja temppeleiden pihoissa. Nyt viirejä oli vähän.
KHON KAEN -Maratonin lähtölaukauksessa katu muuttuu kukkapenkiksi. Kukat lähtevät tuulen suuntaan mustat päät pomppoillen askelten tahdissa. Paidan väri on ollut lähinnä pastellia tai keltaista, nyt jokainen oli saanut kisakassissa mustan paidan.
Olin valmistautunut kisaan. Juoksin parhaat 11,5 kilometriäni, viimeisen kaarteen ja lyhyen suoran verran jäin palkintosijasta.
Tuli toisen vuoden tammikuu. Selailin lehteä hotellin aulassa, etusivulla näin kuvan, jossa munkit esittäytyivät vakavina.
Ystäväni tulivat hakemaan. Lähdimme jonnekin vähän paremmin pukeutuneena. Aukio oli iso, linja,- ja henkilöautoja eri kokoa, sinne riviin mahtui lava-auto. Saimme vettä ja musta-valkoraidallisen jäätelön. Otin lehtisen, jossa oli monta kuvaa ja tajusin, että olen tunnetun ja pidetyn munkin hautajaisissa. Yhdistin asiat lehdessä näkemääni. Toimin kuten käsitin toisten toimivan. Sali oli suurin, jossa olen ikinä käynyt. Istuimme takana, Tuk, Peak ja minä, terhakasti ynnä muiden joukossa. Ylhäältä arvioin vieraiden määrää; ainakin pari tuhatta, munkkiveljiä satoja. Puheiden sävy oli kiitollinen, kuvat välittyivät valotaululta, huomio kiintyi vainajan elämän merkittäviin vaiheisiin.
Thaimaalaiset hautajaiset, joista ensin pääsin osalliseksi, tulevat kirjoituksessani viimeiseksi. Olin matkustanut yön, nukkunut joltisesti ja syönyt hyvin. Peak tuli hakemaan, esiintyi hillitysti, punaista ei saanut pukea päälle. Vähän rahaa laitoimme kirjekuoreen.
Juhlapaikan pihassa Tuk ohjasi vieraita istumaan. Hänen isänsä oli kuollut. Munkit olivat läsnä ja valmiina auttamaan. Paikka oli edestä avoin katos. Pääsin tapaamaan leskeä, otin osaa minkä osasin. Ruoka oli arkista hyvää, söimme pitkään. Puheet olivat myös pitkiä. Lähiomainen puhui ja munkki puhui. Valkoiset paperiruusut, jotka joku tarjoili, sama joku keräsi tarjottimelle juhlan lopussa.
Vieraita oli sata tai kaksikin. Väsytti, torkahtelin, asuni oli siedettävä, mutta enpä tosiaan ollut varautunut hautajaisiin. Hartaus jäi ehjäksi muistiin. Aika surkea vieras kyllä olin.
Omaiset siirtyivät portaille, pienen temppelin tarkoitusta voisi kai verrata meidän kappeliin. Kukkia runsaasti. Näkyykö takana polttouunin piippu, minulle ei sitä esitelty? Omaiset jakoivat vieraille pieniä lahjoja. Sain karamellin ja sain myös sateenvarjon. Varjoa voi käyttää suojana, mutta vieläkään en tiedä, mikä syvä merkitys sillä olisi?
Khon Kaenissa järjestävät vuoden vaihteessa kukkafestivaalin. Perinne jatkunee? Alue kehittyy tarkoitukseensa, oletan, että parkkialuetta rakensivat viimeksi, kun siellä kävin. Jälkeen päin olen nähnyt sateenvarjoja juhlan jäljiltä. Niillä oli katettu koko lyhyt katu. Ja yhä paljon tuttuja kukkia, osa kukoistaa, kun saa vettä, osa siirretty pois. Suomessa petunian, orvokin, samettiruusun…voi ostaa keväällä taimena. Joulutähden jouluksi. Jos ostaa siemenet, alkaa niiden hoitamisen aika.
Eija Mämmi
You must be logged in to post a comment.