Täällä erikoistoimittaja Valeri Kollinen, Pattaya.

Jo loppuvuodesta 2005 huomioni kiinnittyi Pattayan rantakadulla Mike Shopping Mallin rappusilla rahaa emalimukiinsa keränneeseen raskaana olevaan naiseen, jonka tulevaisuuden näkymät näyttivät olevan yksinomaan ohi kulkevien ulkomaalaisten turistien armeliaisuuden varassa.

Tänään, huhtikuussa 2021 tuo samainen nainen on edelleen raskaana ja päivystää uskollisesti vakiopaikallaan Mike Shopping Mallin edustalla kuppi kädessään. Käydäänpä jututtamasta kohtalon kaltoin kohtelemaa kanssaihmistä.

– Päivää. Saanko tiedustella, koska teillä on laskettu aika?

– Voi, en minä tiedä, kun näitä turisteja tuntuu koronaviruksesta huolimatta aina vain täällä Pattayalla riittävän. Kohta on Songkran ja silloin on odotettavissa taas iso ryntäys tänne Pattayalle. Thaimaalaisia, tosin ja se poikkeaa hieman minun alkuperäisestä suunnitelmastani.

– Entä kuinka tämä koronavirusaika on vaikuttanut onnelliseen odotukseen?

– Monella tapaa. Silloin kun Pattayan turismi eli kulta-aikaansa ja täällä kävi miljoonittain ulkomaalaisia turisteja vuosittain, oli raskaana olevan yksinäisen naisen avustaminen itsestään selvä asia monelle ulkomaalaiselle ja tulovirta hyvin tasainen. Koronaviruksen jälkeen, kun farangit katosivat katukuvasta oli hetken aikaa vaikeampaa, mutta sitten minä keksin laittaa tähän seinälle thai -kielisen lapun, jossa kerrottiin lapsen isän paenneen koronavirusta kotimaahansa ja jättäneen minut tänne yksin lapsen kanssa. Se naula veti hyvin aikansa, mutta sitten niiden farangien katoamisesta alkoi olla jo niin pitkä aika, ettei sekään enää oikein toiminut.

– Ja mitäs tuossa kyltissä nyt sitten lukee?

– Siinä sanotaan, että lapsen isä on kuollut koronavirukseen. Nyt menee taas ihan hyvin.

– Jaha. No, kiitoksia teille ja onnea ja menestystä raskaudenaikaiseen hankkeeseen.

– Hei! Etkö sinä nyt unohtanut jotain, nainen huudahtaa perääni kuppiaan helistäen.

– Jaa. Niin. Tottahan toki. Ole hyvä.

Annan naiselle 10 bahtia ja jatkan matkaani kohti erästä toista naista saman rantakadun varrella. Hän on yksinhuoltaja, jonka lasten lukumäärä ja ikä vaihtelee suunnattomasti ja jota olen seurannut vuodesta 2010.

– Päivää. Montako lasta teillä oikein on?

– No se riippuu vähän siitä, mistä saan näitä lainaksi tai parhaassa tapauksessa jopa maksulliseen päivähoitoon.

– Miten se sitten tapahtuu?

– No minulla on joukko tuttavia, jotka hoitavat työkseen lapsia ja suosittelevat minua tuuraajikseen, milloin itse ovat sairaana tai tarvitsevat muuten vain vähän vapaata. Silloin ne antavat osan palkastaan minulle ja minä pääsen niiden lasten kanssa tänne rantakadulle hankkeeseen, sanoo nainen metallista valmistettua mukiaan heilauttaen.

– Te teette siis kahta työtä samaan aikaan?

– Niinkin voi sanoa niinä päivinä, kun ei tarvitse lainata naapurien lapsia ja tuoda heitä tänne rannalle, kuten naapurit kuvittelevat minun tekevän.

– Tekö ette sitten vie heitä rannalle?

– Kyllä tässä rantakadun varrella tienaa niin paljon paremmin kuin tuolla rannalla, että vähiin jäävät meidän uimiset, kun lasten pitää olla tässä minun kanssani näytillä. Toki sen verran käydään tullessa ja pois lähtiessä, että saavat kotona kertoa käyneensä uimassa peräti kahteen kertaan.

– Mihin näitä lapsia tässä sitten tarvitaan?

– No eikös se ole itsestään selvä asia, että vaikken minä mitään sanokaan, niin kaikki ohikulkijat automaattisesti olettavat minun olevan jotenkin velvollinen elättämään tätä kakaralaumaa ja laittavat rahaa tähän mukiin. Siitä on hyvä sitten noin puolen tunnin välein kaapia liikoja pois, ettei liian hyvältä näytä. Rahaa tulee sitä paremmin, mitä enemmän ja pienempiä nuo mukana kulkevat toukat ovat.

Näen tutun katukaupustelijan, jolta olen jo jonkun aikaa halunnut kysyä muutamaa hänen ammattiinsa liittyvää asiaa ja teen lähtöä, kun muki kasvojeni edessä heilahtaa vihaisesti.

– Sääli nyt koditonta yksinhuoltajaa, kun kerran juttusillekin tuppauduit, sanoo kadulla temmeltävän lapsilauman edessä rappusten ylätasanteelle siirtynyt nainen vaativasti.

Annan hänelle 10 bahtia ja saan kuulla bangkokilaisperheidenkin yleensä antavan vähintään satasen tai toisinaan jopa viisisatasen, kun “eihän nyt kymmenellä bahtilla tätä kakaralaumaa kukaan elätä”.

Siitä huolimatta juoksen pois. Katukauppiaan luokse.

– Hei, kuule, millaisia lupia tuota hommaa varten pitää hankkia?

– Häh? Lupia?

– Niin. Eikös apteekkituotteiden myyminen Thaimaassakin ole luvanvaraista hommaa?

– Niin, apteekkituotteiden juu, mies sanoo puulaatikkoonsa katsahtaen, mutta ei tämmöisten kopiokamagrojen tai näiden muiden maitojauheiden myyntiä varten mitään lupia tarvita. Nämä kun eivät ole mitään lääkkeitä, elintarvikkeita tai muutakaan luvanvaraisesti myytävää tavaraa.

– Mutta tuossa pakkauksessahan lukee aivan selvästi sen sisältävän Kamagraa ja tuossa on Beroccaa ja tuossa…

Mies keskeyttää minut kädellään huitaisten.

– Ei kai kukaan täysissä järjissään oleva ihminen edes kuvittele kenenkään myyvän apteekkituotteita puulaatikosta keskellä Pattayan rantakatua tai yöaikaan jossain Walking Streetillä? Voi niitä olla varmempiakin tapoja päätyä putkaan, mutta ainuttakaan ei juuri tällä hetkellä kyllä tule mieleen.

– Mutta teitähän kulkee pilvin pimein pitkin Pattayaa myymässä noita tuotteitanne?

– Ja monen lasti on myös poliisin tarkastama eikä ainoastakaan laatikosta ole löytynyt lääkeaineita tai muutakaan luvatonta, katukauppias kertoo rehellisesti ja sanoo, ettei kulmistaan viilattujen vihreiden Pez -karamellien pakkaaminen Kamagrarasioihin ole laissa kiellettyä.

– Kyllä kai väärentäminen ja huijaaminen sentään on, yritän vielä.

– Mitä huijaamista se muka on, jos minä kuljeskelen tämän puulaatikkoni kanssa pitkin katuja ja joku näitä aikansa katseltuaan haluaa välttämättä ostaa minulta jotain ruokaöljyä, joka on pakattu ampulleihin?

Poistuessaan mies huikkaa vielä, ettei ikinä ole kenellekään väittänyt aitoa Kamagraa myyvänsä.

Jatkan matkaani Jomtienin rantakadun soi neloselle ja Immigrationin edustalle soi vitoselle. Täällä olen usein tapaamani pyörätuolistaan arpoja myyvän naisen sijaan nähnyt viime aikoina nuorehkon miehen, joka myy niinikään arpoja pyörätuolistaan käsin. Naista en ole sen jälkeen nähnyt, kun nuori mies ilmestyi kulmille.

Minulla käykin tuuri, sillä mies on juuri arpoineen kääntymässä soi viitosen puolelta soi nelosella sijaitsevan Nirvana -hotellin eteen saapuessani paikalle.

– Hei! Mikä sinun nimesi on ja missä se nainen on, joka aiemmin näillä kaduilla myiskenteli noita arpoja?

Mies katsoo minua hetken vaivautuneena ennen kuin vastaa:

– Se meni naimisiin ja muutti Bangkokiin. Minun nimeni on Somphot.

– Pääsitkö sinä tähän ihan noin vain hänen tilalleen vai pitikö sinun kenties maksaa jotain lisenssi- tai muita maksuja noihin arpoihin liittyen?

– En minä nyt mitään tarkkoja summia sinulle viitsi sanoa, mutta semmoisessa 40.000 bahtin hintaluokassa siinä mentiin, kun tälle alueelle olisi ollut muitakin tulijoita ja sitten piti siirtää se arpojen myyntilupa minun nimiini.

– Kuulostaa aika kalliilta jostain arpalippujen myyntioikeudesta. Onko tämä tosiaan niin hyvä myyntialue, että siitä kannatti semmoiset 40.000 bahtia maksaa?

– Niin, no, ne luvat varsinaisesti maksoivat alle puolet kokonaissummasta. Kaikkein kallein osa koko potista oli tämä pyörätuoli, joka minun oli ostettava muun kaupan mukana.

– Tuoli?

– Niin. Hittojako se tällä enää tekee, kun ei näitä arpojakaan enää tarvitse myydä ja Bangkokissa tämä on kaikkea muuta kuin kätevä näihin Jomtienin rantamaisemiin verrattuna. Täällä on aakeaa laakeaa ja kamatkin kulkevat hyvin tässä tuolin mukana. Sitten illalla, kun työpäivä päättyy, minä menen tuonne vähän sivummalle ja taittelen tämän tuolin kasaan autoni takakonttiin, josta se on kätevä ottaa käyttöön työpäivän taas alkaessa seuraavana aamuna.

Päätänkin tässä tämän raporttini täältä tähän. Täällä Valeri Kollinen, Pattaya.