Lähdimme syömään. Omasta mielestäni olin menossa Chaiyaphumiin. Kun kuski avasi oven takapenkille, totesin, että osani oli vain pysytellä matkassa. Jostakin Khon Kaenin osasta noudimme seuraa. Nainen nousi viereeni hallin ovelta, valittu kaikin puolin ihminen, jonka kanssa oli helppo toimia. Hallissa oli isoja pakastearkkuja, ja niissä jäätelöä.
Vointini oli vielä kalpea, kisa oli kisattu, mutta olin syönyt tai juonut jotakin, mikä elimistön sekaisin menon lisäksi vei ruokahalun. Jäätelö pysyi sisällä.
Chaiyaphum on Bangkok – Khon Kaen pääväylän sivussa, hylkäämänä jopa. Risteävät tiet, ainakin 202 ja 220, johtavat perille kyllä. Karttaa päädyin tutkimaan vasta matkan jälkeen, mutta tunnelma on varmaa.
Maisema vaihtuu vähitellen, tarkkaa taajaman loppua tai toisen alkua en hoksannut. Minkä muistan. Maaseudulla vehreys lisääntyy, jokilaakso näyttää vaarallisen vetiseltä, mutta on kasvuston peittämää.
Jaloittelimme matkalla. Paikka laakea iso aukea, oikeastaan ei vielä istutuksiakaan, koneet möyrineet maata ja tulisivat möyrimään vielä pitkään. Valmista oli pientä rivitaloa muistuttava matala rakennus, jonka eteen nainen tuli vastaan. Sisar vieressäni istuvalle? Hallissa oli monta pyöreämuotoista Tuk tuk -autoa, jotka oli räätälöity jäätelön kuljetusta varten. Ja isoja arkkuja. Saimme taas jäätelöä.
Thaimaan ilmastossa jäätelön säilyminen kuluttaa paljon sähköä. Viat koneissa ja häiriöt lisäävät alan riskiä. Jäätelö sulaisi syömättäkin. Itse asiassa tässä artikkelissa ei ole ketään, jolle suomalaisena neuvoisin työaikoja. (Sain viikon aluksi kokemuksen jänniteviasta, pien-, tai nollavika, niitä kai se oli? Suuri osa laitteista toimi vähän, keitto lämpeni tunnissa. Jäinkin kaikin puolin ymmälle.)
Kuski ajoi eri reittejä, palatessa osa tienoosta näytti autiolta, mäkistäkin oli, maaston puolesta voisin kuvitella tuulivoimalan toimivan, mutta enpä niitä nähnyt.
Näkemäni yritykset, tai osa niistä, voisivat olla marjastusrahoilla aloitettuja. En tiedä enkä kysynyt. Suomessa olen nähnyt ohjelman, jossa thaimaalainen perhe oli aloittanut autokorjaamon ja saanut siihen rahat poimimalla marjoja Suomessa. Yhden naispoimijan Wang Saphungissa olen tavannut pyöräkaupassa töissä. Ruokailimme myymälän perällä ja sain maissia evääksi, joten arvelen hänen omistavan yrityksen. Varasto, kalustus, kiinteistö ja huolto vaativat rahaa niin paljon, että yhden kesän yhden ihmisen tulot eivät ole riittäneet.
Matkalla on temppeli, ja useita, parissa kävimme. Toinen entisöitävänä ja rakentavat lisää. Komeaa, siistiä ja hyvin hiljaista, jopa aution oloista. Oli työaika ja sää varsin kuumaa.
Kaeng Khlo tulee eteen äkkiä. Kadut kapeita, autoja molemmin puolin, seinät tavaran peitossa, oletin, että tulimme vanhaan kaupunkiin.
Lava-auto mahtui pieneen tilaan. Kadulle tuli vastaan tuttu mies, joka tervehti iloisesti, toi mieleen Lieksan Reunatien syksyllä 2009, työtä valaisevan ja lämpöä hohkavan nuotion sekä otsalamput. Maailma oli sillä kertaa tosi pieni.
Iäkkäät naiset istuivat kaupan varjossa. Olivat odottaneet. Myymälä on yksi pala kadun vartta, mutta jatkuu peräsuuntaan, ja on avara, vaikka tavaraa hyllyt täynnä.
Ruokapaikka löytyi toisaalta, ravintola rauhallisen kadun varrella, avara, isokin, hiljainen. Rohkenin syödä hyvää pizzaa, vesi maistui vedeltä, ruoan laatu ei syömiseeni vaikuttanut. Hyvin siisti koko paikka ja lasku tuli kuten tilasimme. Pääruoka oli keittoa, jonka syöjät pöytälevyllä itse valmistivat, mättivät kattilaan vihanneksia kuka mitäkin. Asiaa oli paljon.
Olin paitsi vieras myös toipilas, ehdin käydä keittiössä, ”tutustua” kokkiin, poiketa vessaan, jossa pytty totutun korkuinen, suihku alapesua varten, käynti naistenhuoneen kautta. Pystyy palvelemaan ison ryhmän.
Kävelin vähän ulommas. Ruohikkoon valahtanut piikkilanka ei enää ollut uutta, väestön sisäisiä konflikteja ei kai nyt pelätty.
Kirjoitukseeni 16.3.2024 liitetyt kuvat munkeista ovat saman reitin varrelta, jos joku tahtoo niihin palata.
Eija Mämmi
You must be logged in to post a comment.