Thaimaalaisissa hautajaisissa

Tiistaina 4.7. itkuisen kuuloinen Luck soitti pesulalta ja kertoi saaneensa ikävän puhelun. Hänen serkkunsa oli menehtynyt aivosyöpään vain 57 vuoden ikäisenä. Seuraavana aamuna oli lähteminen hautajaisiin Phitchanulokiin.

Jos ajatellaan, että Suomi on leveimmästä kohdastaan 550 kilometriä pitkä, tai leveä, niin suurin piirtein saman mittainen ajorupeama meillä oli edessämme keskiviikkona 5.7. Lähdimme liikkeelle aamukuudelta ja jo yhden aikaan iltapäivällä pääsimme toteamaan Sammy Babitzinin sanoin, että “tänne tultiin halki Suomen”.

Kirjauduimme sisään löytämäämme erittäin kohtuuhintaiseen hotelliin, veimme tavaramme huoneeseen ja painuimme Mc Donaldsiin lounaalle. Sitten olikin jo aika lähteä temppelialueelle katsastamaan tulevia tapahtumia ja niiden aikatauluja. Thaimaassa kun nämä hautajaishommat menevät vähän eri malliin kuin Suomessa, jossa ensin kuopataan vainaja ja päälle juodaan kahvit körttiläisen hiljaisuuden vallitessa.

Sukujuhla?

Siinä missä suomalainen hautajaissaattue etenee päät painuksissa kohti syvään kaivettua kuoppaa, kokoontuvat thaimaalaiset vainajan arkun äärelle vähän semmoisessa hengessä, että “nyt saatetaan porukalla tämä serkku/mummi/setä kunnolla ja kunnialla viimeiselle matkalleen”. Samalla on tilaisuus tavata niitä sukulaisia, joita ei vuosikausiin ole nähnyt, päivittää kuulumisia ja viettää aikaa yhdessä. Meidän saapuessamme temppelille oli jo kokoontunut parikymmentä ihmistä, joista osa oli viettänyt jo ensimmäisen yönsäkin siellä.

Thaimaalaiseen hautajaisperinteeseen kuuluu, että ennen vainajan tuhkausta koko suku kerääntyy kuolleen kotitalolle eräänlaisiin ruumiinvalvojaisiin, joiden kesto vaihtelee yhdestä kolmeen vuorokauteen. Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin armeijassa aktiivipalveluksessa ollut kapteeni, joten valvojaiset järjestettiin hänen palveluspaikkakunnallaan temppelissä, josta tarkoitusta varten oli vuokrattu sali numero neljä. Sali käsitti varsinaisen rukous- ja siunaustilan lisäksi keittiön, wc:n sekä vainajan arkun säilytyshuoneen, jossa heti alkuun kävimme osoittamassa kunnioitustamme edesmenneelle. Se tapahtui sytyttämällä kynttilä ja laittamalla semmoinen buddhalaisuuteen oleellisesti kuuluva hajustekeppi käryämään arkun päätyyn. Luck kehoitti minuakin polvistumaan arkun äärelle ennen kuin hiljentyi rukoukseen. Yksityinen toimituksemme kesti parisen minuuttia.

Sitten olikin aika esitellä suvun farangi muulle porukalle, joista olin ennestään tavannut vain yhden: Luckin veljen vaimon Sakhon Nakonissa.

– Ymmärtääkö tuo farang mitä sinä puhut, kysyi joku ja sain aikaan yleisen naurunremakan puuttuessani puheeseen thai -kielellä ja kertoessani osaavani thaita jonkin verran. Kummajainen oli kertaheitolla muuttunut luontevaksi osaksi hautajaisporukkaa.

Armeijan päivä ja polttopäivä

Torstai päivä ja -yö oli varattu armeijalle. Thaimaan kuninkaallisesta armeijasta muutenkin sen verran, että vaikka vainajan tytär hoitikin kaikki hautajaisiin liittyvät järjestelyt ja laskut isältään perimänsä miljoonaomaisuuden turvin, niin se oli armeija, kun ohjasi liikennettä, avusti pysäköinnissä, siivosi ulkoalueita jne. Yleinen kunnioitus edesmennyttä varuskunnan komentajaa kohtaan oli armeijan päivänä selkeästi aistittavissa.

Iltapäivän ja illan mittaan, palvelusajan päätyttyä, maasto- ja univormupukuisia miehiä valui paikalle ehkä parisataa ja valvojaiset kestivät pitkälle perjantaiaamuun. Torstai-iltapäivä temppelialueella oli uskomattoman kuuma ja sainkin iltapäivän mittaan univormupukuista seuraa vilvoittelemaan kalalammikon ympärillä olevien varjoisten puiden alle. Jotkut vähän ihmettelivät farangin läsnäoloa hautajaisissa, mutta kun kerroin olevani naimisissa vainajan serkun kanssa, kertoivat kapteenin olleen jämäkkä mies ja pidetty upseeri.

Perjantai oli sitten se varsinainen tuhkauspäivä. Aamulla kello 11 oli viimeinen siunaustilaisuus. Tilaisuuteen osallistui parikymmentä munkkia ja vainajan kaikkein lähimmät omaiset. Minä yhtenä heistä Luckin puolison ominaisuudessa. Tilaisuus järjestettiin vielä siinä samassa salissa numero neljä, jossa kaikki muukin oli siihen asti tapahtunut. Varsinainen tuhkaus suoritettiin iltapäivällä kello 16 erillisessä polttotilassa, joita temppelialueelta löytyi kaksi.

Tuhkausta varten oli temppelin pihalle kokoontunut satoja ihmisiä, jotka kaikki kävivät jonossa koskettamassa vainajan arkkua vielä viimeisen kerran ennen kuin se siirrettiin poltettavaksi. Tätä ennen oltiin joukolla muisteltu vainajan elämää ja saavutuksia aina hänen syntymästään kuolinpäivään saakka. Arkku poltettiin rukousten saattelemana.

Jokainen loppu on myös jonkin uuden alku

Kun polttaminen oli suoritettu näin saman asian kuin molemmilla aiemmillakin kerroilla, kun olen thaimaalaisiin hautajaisiin osallistunut. Hautajaisvieraat nimittäin sen kummemmin kursailematta hyppäävät autoihinsa ja häipyvät hommiinsa “homma hoidettu” -hengessä. Elämä jatkuu, vaikka yksi onkin joukosta poissa.

Luck jäi vielä lähimpien omaisten kanssa salin numero neljä edustalle sopimaan, mitä kukin tekee heti hautajaisten jälkeen sekä vuoden kuluttua pidettävää muistotilaisuutta silmällä pitäen. Yksin jäänyt kapteenin tytär tuli oikein erikseen halaamaan ja kiitti minua siitä, että vaikka ei-buddhalaisena tuskin mistään mitään ymmärsin, niin olin tullut pitkän matkan takaa tukemaan vaimoani hänen surunsa hetkellä.

Kun pääsimme autoomme sanoin Luckille, että mitäs jos oltaisiinkin vielä yksi yö?

– Tekisin vähän juttua Phitchanulokista, Sukothaista ja Ayuthayasta thaimaansuomalaiseen, kun kerran tänne saakka on tultu. Pitkät pyhätkin tässä on edessä.

Luckin mielestä ajatus oli aivan erinomainen ja niin me sitten teimmekin.