Kun lähdetään Akat Amnuain kylästä ja ajetaan ensin Na Wan kylän läpi ja käännytään oikealle kohti Nakhon Phanomia, tullaan ennen pitkää temppelille, jossa joku kuninkaallisen perheen jäsenistä käy vuosittain vaihtamassa kukat.

Jo temppelille tultaessa käy ilmi, että tämän on pakko olla erittäin suosittu käyntikohde. Parkkipaikan laidalle pystytetyt kalanruokien, jäätelöiden, perunalastujen, matkamuistojen ja kahvinmyyntikojut kertovat omaa kieltään paikan suosiosta thaimaalaisten kotimaanmatkailijoiden keskuudessa. Mieleen tulee se Raamatun kohta, jossa Jeesus panee päreiksi kaikki kirkon edustalle pystytetyt myyntikojut, mutta taisi tämä Buddha olla enempi markkinatalousmiehiä, sillä näitä kojujahan näkee melkein jokaisen temppelin alueella. Itse olen joskus takavuosina hankkinut tällaisesta temppelialueelle pystytetystä myyntikojusta suurennuslasin Maijan enon hautajaisissa. 50 bahtia.

Temppeliin päästäkseen pitää ensin ylittää kalalammikon yli menevä silta ja sen jälkeen noustaan tuossa otsikkokuvassa näkyvät portaat ylös. Kengät jätetään portaiden alapuolelle. Meidän lisäksemme temppeliin näkyy olevan tutustumassa ainoastaan yksi thaimaalaispariskunta sekä buddhalainen munkki oranssissa kaavussaan. Hänelle tämä käynti varmasti on aivan eri luokan kokemus kuin pöljälle länsituristille, joka ymmärtää näistä asioista suurin piirtein yhtä paljon kuin aasi appelsiineista.

Laskeuduttuamme portaat jälleen alas ja sovitellessamme kenkiä jalkoihimme joudumme raivoisan lapsilauman ympäröimäksi. Kalanruokaa olisi kaupan ja uskomattoman edullisesti vähille turisteille. Nyt kun ei todellakaan ole mikään sesonkiaika. Luck näkee lähistöllä kalanruokavaraston kanssa puun varjossa tilannetta seuraavan vanhan naisen ja käy tämän kanssa pikaneuvottelun, jonka tuloksena annamme lapsille yhteisesti 40 bahtia ja saamme vastalahjaksi pussitolkulla kalanruokaa. Kohta on pulskia kaloja lähilammikossa!

Yllättäen huomaan vieressäni sen saman munkin, jonka näimme ylhäällä temppelissä. Hän kysyy minulta mistä kaukaa vieras tulee ja kerron olevani alun perin Suomesta lähtöisin, vaikka olenkin jo kohta 10 vuotta asunut Thaimaassa ja sitä ennen 11 vuotta Espanjassa.

– Suomi. Eikös se ole pohjoista Eurooppaa, munkki tietää ja lähtee meidän kanssamme temppeliä kiertävälle polulle.

Polulla munkki kertoo olevansa liikkeellä sen temppelissä näkemämme thaimaalaispariskunnan kanssa ja seurueen poikenneen tänne hänen nimenomaisesta toivomuksestaan. Taas kerran saan kuulla jonkun kuningasperheen jäsenistä käyvän temppelillä vuosittain. Itse Rama I aloitti perinteen. Minä ajattelen Rama ykkösellä olleen varmasti seutukunnalle vuosittain muutakin asiaa, sillä matka Bangkokista tai Ayuthayasta sen aikaisilla kulkupeleleillä ei takuulla ollut mikään vaivaton pikaoperaatio.

Reilun kilometrin mittainen metsätaival on äkkiä patikoitu ja munkki liittyy omien matkakumppaniensa seuraan. He suuntaavat kohti parkkipaikkaa ja autoaan. Me sen sijaan suuntaamme kohti kalalammikkoa, sillä meillä edelleen on niiden lasten pakkomyymiä kalanruokia pussitolkulla matkassa eikä niitä mökillekään viitsi viedä. Tähyämme sillalta lampeen emmekä näe sintin sinttiä missään.

– Ovat varmaan sillan alla varjossa, ehdotan. Heitä tuohon varjon rajalle pussillinen, niin katsotaan mitä tapahtuu.

Arvaus osuikin oikeaan. Tuskin oli ensimmäiset priketit veteen saatu, kun sillan alta alkoi paikalle ilmestyä isoja, suurin piirtein hauen kokoisia mustia ja punaisia kaloja. Olipa joukossa pari keltaistakin.

– Tässä sitä tehdään hyvää kahdella rintamalla, Luck totesi kaloja ruokkiessaan. Ensin ne lapset saivat 40 bahtia ja nyt kalat saavat ruokaa. Eipä menneet hukkaan nekään rahat. Reilu euro.

Hakematta tulee mieleen ne viisi leipää ja kaksi kalaa, joilla ruokittiinkin sitten vähän isompi porukka.