Fiksulla käytöksellä ei aina saa fiksua palvelua: sen sain huomata Thaimaasta poistuessani. Mersun hinnalla saikin jotain muuta.

– Hyvää huomenta, tervehdin ja esitin passini ja lentolippuni vähän kireältä vaikuttaneelle lentokenttävirkailijalle.
– Helsinkiin, kiitos.

Edellisestä reissukerrastani viisastuneena päätin kirjoittaa jokaiseen laukkuuni yhteystietoni. Kiirehdin, jotta sain rustattua nimeni, puhelinnumeroni ja osoitteeni kaikkiin neljään laukkuun ennen kuin jono takanani kasvaa.
Virkailija mulkaisi sanalla sanottuna vittumaisesti:

– Ihan kuin sun oikea käsi olisi tärissyt vähän?
– Aijaa, totesin tästä syvää luotaavasta analyysistä.

Ehkä olin sitten innostunut kotiinpalustani tai jännittynyt tulevasta lennosta. Mummivainaani tapasi sanoa, että jos Jumala olisi luonut miehen lentämään, olisi hän samalla luonut siivet selkään. En ole varsinaisesti lentopelkoinen, mutta ei se 10.000 metrin korkeudella trippailu miellyttävääkään ole. Myönnetään.

Toistakymmentä vuotta sitten todistin, kuinka business -luokan lähtöselvitykseen vaappui punasilmäinen ja ympäripäissään oleva suomalainen vähintään kolmen päivän ränni takanaan (oli varmaan pidempikin putki). Jotain tämä mies kovasti huusi ja ämpyröi heikolla englanninkielellä. Pääsikö sitten lopulta lennolle – mene ja tiedä. Itse jonotin muiden aurinkomatkalaisten kanssa normiluokkaan.

Tietynlainen tsekkaus asiakkaan lentokunnosta on toki paikallaan, mutta itse olin tuolloin aamuvarhaisesta selvä, huoliteltu enkä takuulla sheikannut lambadaa. Mutta se siitä!

– Hyvää lentomatkaa, toteaa pirkko.
– Kiitos.

Normaalit proseduurit läpi: turvatarkastus ja muut sujuivat oikein sutjakkaasti, nämä uudenaikaiset läpivalaisut sun muut nopeuttavat ruuhkia.

Portilla odottikin sitten yllätys: tervehdin ja esitin matkustusdokumenttini.
– Tule tänne sisälle, saatan sinut koneeseen, sanoi portinvartija.
Koneen ovella lentoemon lisäksi oli oikein koneen isokiho, kapteeni.
– Sullako oli joku ongelma kuulemma, tärisit? tivasi lentäjä.

Ällistyin täydellisesti tästä “tervetulotoivotuksesta”. Yleensä sentään hyvät huomenet kuuluvat asiaan. Vastasin suoraan, etten todellakaan tiedä mistä tässä on kysymys ja olen terveydellisesti täysin kunnossa. Selvä ja selväjärkinen asiakas.

– Mikä sun paikka on, koppalakki tivasi.
– 7A vastasin. (Olisiko sen voinut katsoa ihan lipustani?)
– No sä voit mennä sisään sun paikalles, tuhahti mies.

Jaa. Ai mä voin mennä mun paikalle? Jo pelkkä sanamuoto, mutta myös tapa miten se sanottiin, oli tyly, nuiva ja epäkohtelias. Takin ottivat sentään vastaan ja pistivät sen talteen ja pääsin “sinne mun paikalle”-

Okei, nyt joku valistaa: “Mutta Nicolas: niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan” ja “katso peiliin”.

Kyllä, molemmat ovat vanhoja ja ihan päteviä latteuksia. Tiesin silti tasan tarkkaan, että nyt ei pöpelikkö vastannut ja peiliinkin pystyin katsomaan ilman, että menee tuhannen päreiksi. Tärkeää on, että matkustajien lentokunto tsekataan, mutta henkilökunnan käytös oli jotain aivan muuta kuin olisi pitänyt.

Lento meni hyvin. Eivät Finskin ruoat ihan huippua ole, mutta kyllä niitä taas söi. Paljon hehkutettu uusi A350 -kone oli kuuma, henkilökohtaista säädettävää ilmanvaihtoa ei ole ja istuimet ovat selkävaivaiselle yhtä tuskaa. Hieman rotevampi kaveri vyöryisi kai käytävälle.

Laskeuduttiin Helsinkiin. Olin jo lähes unohtanut tai yrittänyt unohtaa alkutaipaleen nöyryytyksen. Pyysin takkiani henkilökunnalta.

– Ei täällä mitään takkia ole, todetaan reippaana ovelta.
– Kyllä on. Emäntänne otti sen talteen. Sellainen harmaa, vastasin.

Seurasi tovi jos toinenkin.

– Ei ole.
– Kyllä se siellä on teillä. Harmaa bleiseri.

Tässä vaiheessa koko tilanne tuntui jo absurdilta. Nolous punotti poskia: sairastuin kai sitten parkinsoniin ja dementiaan samalla reissulla. Sieltä vaatekaapista se takki sitten löytyi ihan niin kuin pitikin. Muut matkustajat olivat jo aikoja sitten kaikonneet.

– Tällainen? Siinä!

Vielä tässä vaiheessa matkustamohenkilökunnalla olisi ollut mahdollisuus korjata koko tilanne ja sanoa simppelit “Anteeksi, tässähän se olikin, pahoittelen viivästystä. Hyvää päivänjatkoa”, mutta ei. En voinut enää muuta kuin antaa palautetta tästä toista tonnia maksaneesta lennosta täysin syvältä olevalla palvelulla ryyditettynä.

– En ole ikinä, koskaan saanut näin huonoa, epäkohteliasta ja ilkeää kohtelua tämän vuosikymmenen aikana kuin teillä finskillä, totesin ja lähdin matkustajasiltaa pitkin kohti terminaalia väsyneenä ja täysin turpiinvedetyllä mielialalla.
– Onhan se oikeus muilla kanssamatkustajilla kokea olevansa turvassa, heitti päällikkö ivallisesti.

Selvä. Tuo törkeys oli viimeinen niitti. Ei enää näitä siipiä.