Suomalaisen koulutuksen taso on maailmalla kovassa huudossa nykyään. Tämä tosiasia yhdistettynä suomalaisen Dan Rubinsteinin sekä hänen vaimonsa Jon aktiivisuuteen ja haluun auttaa lähiympäristönsä ihmisiä on poikinut mahtavan koulutusprojektin Petchabunin seudulle.
Oikeastaan koko projekti sai Danin mukaan alkunsa silloin, kun 12 -vuotias Jo joutui perheen taloudellisen tilanteen vuoksi jäämään pois koulusta ja alkoi auttaa isäänsä tilan töissä. Perheen äiti oli pahasti sairaana eikä näin ollen kyennyt osallistumaan perheen elatukseen ja kun hoidot ja lääkkeetkin maksoivat, niin Jo uurasti jo lapsena pitkää päivää pelloilla sen sijaan, että olisi ollut koulussa, kuten varakkaampien perheiden lapset. Kaikesta siitä uurastuksesta huolimatta perhe velkaantui vuodesta toiseen enemmän ja enemmän kunnes tultiin tilanteeseen, jossa Jon oli pakko suunnata ulkomaille parempipalkkaisen työn hakuun. Näissä merkeissä Jo aikoinaan päätyi Suomeen siivoamaan. Suomessa Jo ja Dan myös toisensa tapasivat ja Danin eläköityessä oli molemmille jotenkin itsestään selvää, että muutetaan Jon kotikylille asumaan ainakin talvikuukausiksi ja näin tehtiinkin.
Lapsuus- ja nuoruusmuistot mielessään Jo alkoi sittemmin pohtia, mitä hän voisi tehdä kotiseutunsa köyhien perheiden auttamiseksi ja siitä se Zero to hero -projekti pikku hiljaa lähti muodostumaan.
Kaiken pohjana perusteellinen tutkimustyö
Kaikkihan tietävät vanhan vitsin, jonka mukaan projektin vaiheet ovat:
1. Mieletön innostus
2. Yleinen sekaannus
3. Sekasortoinen kaaos
4. Järkiintyminen
5. Syyllisten etsiminen
6. Syyttömien rankaiseminen ja
7. Projektiin osallistumattomien ihmisten palkitseminen.
From zero to hero ei todellakaan alkanut niissä merkeissä. Dan kertoo esimerkin:
– Sitä tutkimustyötä tehdessä saimme havaita, että yli 30 % koulunsa aloittavista lapsista on jälkeen jääneitä jo alkaa päälle. Kun tutkimme syitä, mistä se johtuu, niin saimme tietää osan näistä lapsista menettävän pelin jo alle kaksi ja puolivuotiaina. Juttu on nimittäin niin, että tyypillinen synnyttäjä näillä seuduin on jossain tehtaassa tai laitoksessa työssä käyvä äiti, jonka äitiysloma kestää tasan kolme kuukautta. Se merkitsee sitä, että sen kolmen kuukauden jälkeen lasten rintaruokinta loppuu ja vaavi jää yleensä isovanhempien hoitoon, kun äiti menee töihin. Hyvin monet täällä ovat sen verran köyhiä ihmisiä, ettei lapsi enää saa riittävästi kalkkia, vitamiineja ja hivenaineita. Tilanne korjautuu vasta kahden ja puolen vuoden iässä, kun lapsi pääsee päiväkotiin ja saa siellä päivittäin kunnon aterian. Valitettavasti vain siinä kolmen kuukauden ja kahden ja puolen vuoden välissä on lapsen aivojen kehitys jo jäänyt jälkeen varakkaampien perheiden lapsista ja se on gappi, jota on mahdoton myöhemmällä iällä enää kuroa umpeen.
Tässä tilanteessa koulutusprojektia ylläpitävä säätiö, From Zero to Hero Foundation, keksi perustaa ns. baby clubin eli paikan, jonne tuon em. riskiryhmän vanhemmat, isovanhemmat tai vaikka vanhemmat sisarukset voivat kahtena kertana viikossa viedä taaperon kunnon aterialle. Lisäksi baby club jakaa ilmaisia vaatteita, leluja ym. Joillain näistä lapsista kun ei ole yhtään lelua.
Ravitsemisen jälkeen on vuorossa asenneilmapiirin muokkaaminen
Kansanluonnetta ei mikään projekti kykene muokkaamaan, mutta asenteen kanssa on sentään toisin, jos aikaa annetaan. Dan tarkentaa asiaa:
– Täällä Thaimaassa opettaja vielä tänäkin päivänä on ehdoton auktoriteetti. Sellainen, joka oppitunnin aikana tykittää asiat oppilaan kalloon ja jolta ei saa kysyäkään mitään tai se vähintäänkin ärsyyntyy oppilaaseen. Ja oma ajattelu on koululaisilta jos ei nyt suorastaan kiellettyä, niin ainakaan siihen ei millään tavalla kannusteta. Suomessa taas hyvällä opettajalla on eräänlainen tiimikapteenin rooli. Semmoinen vanhempi tieteenharjoittaja, joka opastaa hakemaan vastauksia muualtakin kuin koululuokasta ja haastaa oppilaansa ajattelemaan itse. Tekemään kysymyksiä ja oppimaan sitä kautta.
Dan ei sano sitä suoraan, mutta rivien välistä käy ilmi Suomessa jo oivalletun, ettei se kannettu vesi pysy kaivossa. Thaimaassa siihen on vielä matkaa.
– Meidän tehtävämme lähivuosien aikana, kun nämä nykyiset taaperot ovat vielä baby clubissa, saada kaikkien projektissa mukana olevien koulujen opettajakunta tajuamaan, että jos halutaan antaa lapsille Suomen tasoista koulutusta, niin tämä on se tie. Ajat muuttuvat ja kaikkien on muututtava niiden mukana.
Dan kertoo sanomaa pehmennettävän siten, että viestiä viedessä sanotaan nykyisen opettajakunnan varmasti oleva ehdottoman pätevää hoitamaan opetuksen myös tällä uudella tavalla. Kysymys ei ole niinkään opettajista vaan siitä, millaiset ohjeet heille on annettu.
– Lauantaina 18.2. kello 12 meillä alkaa yhdellä koululla sellainen tilaisuus, missä oppilaiden vanhempia ja isovanhempia neuvotaan aktivoimaan lapsia etsimään tietoa niistä älypuhelimistaan sen ainaisen pelaamisen sijasta.
– Näiden vanhempien kanssa projektin puitteissa on meillä myös työsarkaa, Dan sanoo, sillä vanhempien asenne lasten kasvatukseen on hyvin usein sellainen, että koulu on sitä varten. Ei heidän enää tarvitse, vaikka asia on juuri päinvastoin. Kasvatus alkaa kotoa.
Se, että Petchabunin alueen kyläkouluissa aletaan kohdakkoin järjestää maksuton kouluruokailu kuuluu oleellisena osana sekä tässä jutun alussa mainittuun ravintopuoleen että myös lasten ja nuorten tapakasvatukseen. Ne pöytätavat ja toisten huomioon ottaminen.
Vahva tuki
From Zero to Hero -projekti on iso asia koko Petchabunin provinssille. Sitä todistivat julkistamistilaisuudessa perjantaina 17.2. puhuneet kuvernööri, koulutoimen johtaja ja muut silmäätekevät. Suomen valtiota tilaisuudessa edusti suurlähettiläs Satu Suikkari-Kleven perheineen, Oulun Yliopiston kaksi koulutustoimen asiantuntijaa sekä työnsä puolesta myös kauppakamarin Karri Kivelä. Liikuntarajoitteisena Dan Rubinstein ei itse kiivennyt lavalle pitääkseen mitään puheita, vaan antoi sujuvasanaisen vaimonsa hoitaa sen puolen. Koulusta aikoinaan 12 -vuotiaana pois jäämään joutunut Jo on vanhemmalla iällä jatkanut opintojaan ja puhuu erittäin sujuvaa englantia.
Ainakin noin juhlapuheiden tasolla Suomi selvästikin mielletään jonkinlaiseksi koulutuksen, designen ja IT -alan supervallaksi. Jopa siinä mittakaavassa, että kun suurlähettiläs jakoi puheensa päätteeksi paikalla olleille järjestävän seuran edustajalle tuliaisia Suomesta, niin Marimekon kankaat olivat tulkin mielestä world famous top design from Finland ja aivan tavalliset mansikat ja mustikatkin thaimaalaisittain super food from Finland. Itseäni huvitti kaikkein eniten se, kun Thaimaansuomalaisen logolla varustetussa sinivalkoisessa työpaidassani kuvasin kouluruokailua, niin tunsin nyhjäisyn kyljessäni ja kun käännyin ympäri näin ehkä 5 – 6 vuotiaan pojan juoksevan minkä kintuista pääsi äitinsä luokse huutaen tälle jotakin innostuneella äänellä. Poika juoksi nauravan äitinsä selän taakse turvaan ja katseli sieltä ujosti meihin päin. Vilkaisin vieressäni seissyttä vaimoani ja kysyin, että mitä se poika sanoi. Luck ei naurultaan ensin kyennyt vastaamaan, mutta käänsi lauseen sitten minulle:
– Se huusi, että äiti, äiti, mää kosketin suomalaista!
You must be logged in to post a comment.