+358 44 986 6396
thaimaansuomalainen@gmail.com

Paikalliset nähtävyydet on kenties pääosin nähty. Paljon on kuitenkin vielä koettavana: murkkupataa, kukkotappeluja ja suorastaan hämmentävää ystävällisyyttä. Kohtaan myös joukon epämääräisiä “serkkuja”, “veljiä” ja “äitejä”.

– Se temppeli oli tosi hieno, mutta nyt on nälkä, totean ystävälleni, joka työskentelee “paikallisen Siwan” kassalla. Palkka on sama kuin aikoinaan Bangkokissa, mutta asuinkustannukset ja muu eläminen on edukkaampaa täällä. Voi elää hieman leveämmin.

Hotellissani eivät osaa auttaa akuutissa nälänhädässäni. On toki paikallinen 7/11 kadun toisella puolella ja sitten jokin nuudelibaari. Hotellin oma ravintola on visusti kiinni.

– Käydään mun kotona. Siellä ne tekevät ruokaa sulle mielellään, toteaa kaverini.
– Äiti tekee todella hyvää sapuskaa, hän hehkuttaa.
– Kertomasi mukaan sun äiti on ollut kuolleena jo 25 vuotta. Onko se muka herännyt henkiin kokkaamaan mulle?
– Ei. Kyseessä on enemmänkin isosisko, Wan sanoo.
– Onko se oikeasti verenperillinen? Samaa sukua? Näytän elekielellä omaa käsivarttani ja verisuoniani.
– Joo… On!

Mennään taas mopolla. Paikallinen hiekkatie on kuoppainen. Rytisee.

Saavumme alueelle, joka on yllättävän siisti. Karisee yksi ennakkoluulo pois. Talot on maalattu hienosti ja pihat hoidettu aivan viimeisen päälle.

Jos taloa ei voi ihan kartanoksi kutsua, on se silti viihtyisä ja tilava. Täällä asuu useampikin henkilö. Kommuuni tai jonkinlainen yhteisö, jossa kaikki ovat “veljiä”, “siskoja” tai muuta keskenään.

Ystäväni “äiti” tai “isosisko” osoittautuu aivan liian vanhaksi ollakseen kumpaakaan. Myös aiemmin Bangkokissa tapaamani nuorehko “isosisko” on tarkemman juttelun tuloksena oikeasti serkku; sama mummo molemmilla. Viis täsmällisestä luokittelusta, jos tunneside on tarpeeksi vahva, järkeilen.

Isäntä eli talon varsinainen omistaja, keski-ikäinen thaimaalainen mies, esittelee pihamaataan. On pulskia kukkoja häkeissään. Jokunen pieni kananpoikanen käyskentelee häkkien välissä. Varsinaisia kanoja ei näy. Saankohan kenties kukkoa punaviinissä? Onko tämä jonkinlainen kukkokasvattamo?

Näillä kukoilla on tietty tehtävä - ei tulla syödyksi.
Näillä kukoilla on tietty tehtävä – ei tulla syödyksi.

Ei. Kysymyksessä ovat taistelukukot, joita isäntä kasvattaa ja joiden avulla voi kuulemma saada hyvät tienestit. Näkemäni video kyseisestä toiminnasta saa miettimään eettisyyttä. Mutta maassa maan tavalla. En ole tullut tänne jakamaan omia näkemyksiäni tai mielipiteitä.

– Teen teille muurahaisista tehtyä pataa riisin ja kasvisten kera, kertoo isäntä.

Naamani venähtää hetkeksi ja vatsaa kouristaa pelkkä ajatus. Mutta mikäpä siinä: olen kuullut, että muurahaiset ovat hyviä. Ja mikä olen moralisoimaan – jos syön lihaa, voin kai syödä hyönteisiä?

Saan nähdä raaka-aineet. Elävien muurahaisten sijasta pussissa on yrttejä ja muurahaisten munia. Paikalle on saapunut sekalainen joukko talon asukkaita ja myös naapuruston asukkaita. En halua nolata itseäni joten mahdollisimman kohteliaasti kerron kuiskaten ettei vatsani ole tottunut kyseiseen ruokaan ja saatan oksentaa.

– Ei se mitään! Muovipussi on tuossa, vastaa talon omistaja nauraen.
– Ja on tuossa SangSomia, jos vatsaa alkaa kiertää, hän lisää.

Oho, onpa hyvää! Käytännössä ruoka ei eroa thaimaalaisten yleisesti suosimasta Larp Moosta, mutta nyt on vain käytetty itikoita. Ahmin mielelläni annoksen loppuun.

Murkkupataa. Yllättävän aroi!
Murkkupataa. Yllättävän aroi!

Istumme iltaa pitkään ulkona pihamaalla. Nelivuotias poika esittää meille aikuisille varsin lahjakkaan kappaleen pienellä kitarallaan.

– Onko hän sinun poikasi, kysyn.
– Tavallaan, vastaa talossa asuva mies. Itselläni menevät taas termit sukulaisuudesta sekaisin, mutta mies pitää selkeästi nuoremmasta miehenalusta hyvää huolta, joten en tenttaile sen enempää.

Isan näyttää ja opettaa kaltaiselleni vierailijalle viimein aluksi oudolta tuntuneet, mutta silti lopulta uskomattoman hymyilevät ja vieraanvaraiset kasvonsa, jossa vieraasta pidetään huolta – oli hän sitten “äiti”, “sisko”, “poika” tai “tytär”.

– Onko täällä jotain iltaohjelmaa, kysyn.
Carabao soittaa tänään torilla, Wan sanoo.
– Olen nähnyt sen kerran Bangkokissa. Pitäisikö sinne mennä?
– Parempi ettemme mene. Thaimaalaiset miehet kun ottavat miestä väkevämpää, saattaa siellä saada turpiinsa, hän vastaa.

On siis aika käydä levolle. Saan kyydin takaisin majapaikkaan ja nukun hyvin tyytyväisenä. Aamulla nousen koneeseen paluumatkalle. Kun saavun Bangkokiin, Iso Mango tuntuu… hieman viileältä. Lämpötila on silti 35 astetta.

Missä ihmeessä minä olen? Minne nyt menen? Jos olisin puu, mikä puu olisin? Haen vastauksia varsin korkealentoisiin kysymyksiin saavuttuani “keskelle ei mitään”. Runsas univelka tukenee näitä. Nyt hotelliin ja pian.

Seison Sakhon Nakhonin lentokentän ulkopuolella. Mittaritaksia ei ole saatavilla, vaan hinta sovitaan etukäteen kuljettajan kanssa. Bangkokissa tämä olisi rikollista ja eittämätön kusetus, mutta hotellistani vakuutetaan, ettei matka kentältä voi maksaa ainakaan 200 bahtia enempää. Kuljettaja tuntee määränpään ja pyytää kyydistä 150 bahtia. Erittäin kohtuullista siis. “Ei kun menox – sanoi Voutilainen”.

Ja sitten mennään.

Aika kuivalta näyttää tämä Isaan. Vaikka ulkona ei ole kovin kuuma, on aurinko polttanut puut ja pensaat harmaiksi. Ilma on silti raikas. Ei ruuhkia. Rauhallista. Ei pöllömpää yhtään.

Hotellini on kuulemma kylän laadukkain ja paras. En etsinytkään mitään luksusta. Sänky ja jääkaappi riittää. Saan silti tiedoksiannon, että myös kuninkaalliset yöpyvät täällä, jos asiaa kyseiseen paikkakuntaan on. (Tuolloin toki koko hotelli suljetaan ulkopuolisilta.)

Minibaarin minimalistista sisältöä.
Minibaarin minimalistista sisältöä.

Jep, huoneessa on sänky. On minibaari – hyvin mini. Mutta riittää tämäkin. Aikaisen herätyksen uuvuttamana päätän ottaa parin tunnin nokkaunet. Sänky on pehmeä.

Univelan kuitattuani on aika tavata vanhaa ystävääni pitkästä aikaa. Khun Wan on palannut kotiseudulleen jo muutama vuosi sitten. Tapaamme hotellin aulassa.

Teemme kohteliaat wait ja toteamme molemmat, että on hienoa nähdä pitkästä aikaa.

– Olet lihonut, kommentoi kaverini.
– Juu tiedän, vastaan.

Tästä voisi kai joku loukkaantua; Ei kai kukaan halua kuulla heti ensimmäiseksi olevansa plösö, läski, pulska?

Hotellin aula on siisti - ja mielenkiintoinen.
Hotellin aula on siisti – ja mielenkiintoinen.

Olen kumminkin tottunut jo vuosien saatossa siihen, ettei tällä toteamuksella tarkoiteta mitään pahaa. Totuus vain yksinkertaisesti tulee sekä lasten että thaimaalaisten suusta ja he sanovat sen, minkä havaitsevat. Simppeliä.

Vuosia sitten thaimaalainen ystävättäreni siivosi kodissamme Bangkokissa. Itse istuin sohvalla jalat pöydällä ilman paitaa ja katselin televisiota pelkät kalsarit jalassa.

You are fat, tuli napakka kommentti silloiselta paremmalta puoliskolta.
Yes, I know, vastasin.

Siivoaminen ja television katselu jatkui tuolloinkin ilman sen enempää sananvaihtoa.

Mutta takaisin Isaaniin:

– Mitä ihmettä täällä voi tehdä, kysyn.
– Käydään vaikka katsomassa paikallista temppeliä, ehdottaa Wan.

Katukuva on siistihkö.
Katukuva on siistihkö.

Mikäpä siinä. Olen lukenut ennakkoon, että kohde on historiallisesti arvokas ja myös varsin näyttävä. Ajamme mopolla laajalle puistomaiselle alueelle, josta löytyy nähtävää vaikka koko päiväksi – jos näin haluaa.

– Sometimes I don’t come here because of mak peepee.
– Öh, eli joskus sä et tule tänne koska sulla on iso pissahätä?
– Yes.

Tämä on juuri tyypillistä kommunikointiamme. Itse puhun paskaa thaita ja hän paskaa englantia. Emme siis aina tajua toisiamme kirjaimellisesti, mutta silti jotenkin ymmärrämme.

Parempi siis olla toisinaan täysin vaiti. Sekin voi olla hienoa.

Kaikki hotellit eivät näemmä hyväksy joidenkin matkailijoiden "perusvarustukseen" kuuluvia tarvikkeita?
Kaikki hotellit eivät näemmä hyväksy joidenkin matkailijoiden “perusvarustukseen” kuuluvia tarvikkeita?

“Joo kai se on juuri sitä aitoa Thaimaata, mutta ei siellä mitään ole.” Näin sain kuulla monelta, kun kerroin suunnitelmistani lähteä vierailemaan Isaniin ensimmäistä kertaa.

Isan on tietysti laaja käsite. Mielikuvissani se on aina ollut jossain kaukana pääkaupungista ja siellä on köyhää, kurjaa ja toki myös likaista. Koska thaimaalainen toverini asuu nykyisin Sakhon Nakhonissa, menen moikkaamaan. Koitan samalla karistaa ennakkoluuloni pois.

Kaksi halpalentoyhtiötä lentää kohteeseen. Toinen aikaisin ja toinen vielä aikaisemmin. Molemmat Bangkokin vanhalta lentokentältä. Otan sen “aikaisemman”. Maksu tapahtuu helposti paikallisessa 7/11 -kaupassa. Kätevää.

Liput kädessä ja kaikki hyvin. Taksi hakee kentälle aamuyöstä. Yöllä, omasta mielestäni. Menen nukkumaan tarpeeksi ajoissa. Toivotan hyvät yöt itselleni.

Hitto, kello herättää aamuyöstä. Väsyttää.

Ei huvita, mutta ei muuta kuin kapsäkki kiinni ja menoksi.

Koen lentokentällä historian siipien havinaa. En ole Don Muangin asemalla käynyt vuosikymmeneen. Terminaalia on selkeästi uusittu ja freesattu sisältä. Ulkoa se näyttää edelleen nuhruiselta.

Terminaali on todella ruuhkainen jo aamun pikkutunteina. Onneksi mukanani on pelkkä käsimatkatavara, ei tarvitse jonottaa. Muuten jonottaisin siellä kauan – hyvin kauan.

Ilmainen sämpylä

Kone on ahdas. Lennän ensimmäistä kertaa ns. halpislennolla. Ei kai yhden tunnin lentoon ole laittaa suurempia odotuksia tai pistää panoksia enempään, mutta ei tänne isompi länsimaalainen mahdu istumaan ilman ponnisteluja.

Kone on täysi. Olen ainoa länsimaalainen. Olen varaukseni myötä ostanut “vähän paremman istumapaikan”, johon kuuluu vesi ja sämpylä. Hieman huvittuneena seuraan Air Asian henkilökunnan tapaa mulkata tarkkaan jokaisen matkustajan passi ja lentolippu, jotta varmasti jokainen saa ennalta maksamaansa lippuun kuuluvan pienen evään; omien ruokien ja juomien tuominen kabiiniin on sääntöjen mukaan ehdottomasti kielletty. Saan minimaalisen pulloveteni ja leivän. Käy silti vallan mainiosti kevyestä aamiaisesta. Kiitos.

Kuva 3

Pelastava enkeli koneessa

Jätin kuulokkeeni kotiin. Olin vielä aamulla varma, että pakkasin ne mukaan. Koska odotan varsin hiljaista ja tapahtumaköyhää reissua, koen musiikin kuuntelemisen tarpeen jossain vaiheessa. Ei löydy luurit laukusta. Hitto.

Pitää ostaa myyntikärryistä korvaavat. Hinta ei ole paha, 300 bahtia. Epäonnekseni lompakostani löytyy vain 250 bahtia, kun olen päättänyt nostaa rahaa vasta kohteessa. Paikallinen pankkikortti ei käy maksuvälineenä koneessa.

Yllättäen vieressäni istuva thaimaalainen nuorehko nainen kysäisee, tarvitsenko apua. Hyvällä englanninkielellä vielä.

– No, nähtävästi unohdin kuulokkeeni kotiin ja mukanani ei juuri nyt ole rahaa ostaa uusia, huokaan.

– Heh. Kyllä minä ne ostan sinulle. Eihän se ole kuin joku 300 bahtia?

Nuori nainen osoittautuu jo pitkään amerikkalaisessa yliopistossa opiskelleeksi opiskelijaksi, joka on tullut Thaimaahan moikkaamaan vanhempiaan kotiseudulleen. Mukana on myös thaimaalainen aviomies.

– Kiitos avustasi. Nostan rahaa kentällä lähimmältä ATM -automaatilta, vastaan.

Nainen naurahtaa huvittuneena.

– Eihän se ole kuin joku hemmetin pari dollaria. Anna toki olla.

Kone laskeutuu aikataulun mukaisesti pienelle kentälle Isaaniin. Käyn nostamassa rahaa ja toki maksan. En ole koskaan kokenut sitä, että “thaimaalainen tarjoaa”. Imarteleva ele.

– Noh, kiitos. Ei todellakaan olisi tarvinnut. Näytit vaan niin ressukalta, kun et löytänyt kuulokkeitasi. Pidä hauskaa täällä ja nauti, sanoo amerikan-thaimaalainen nuori nainen.

Kentältä ulos ja sitten ei muuta kuin taksia metsästämään.

Kuva 2

Lähin Sky Train -asema on kotoani katsottuna suhteellisen kaukana. Metrokaan ei vie kohteisiin, joissa tapaan käydä. Bussi Bangkokissa? -Ei kiitos. Taksi on mielestäni usein lopulta helpoin ja jopa kustannustehokkain vaihtoehto matkata.

Tunnustan, olen pirssin suurkuluttaja. En anna siitä kiitosta enkä kunniaa itselleni: joukkoliikenne on ympäristöystävällisin tapa Bangkokin tai muunkin kaupungin sisäiseen matkaamiseen. Se ei vaan aina toimi käytännössä.

Skytrainin vuoroväli on aivan liian harva ja omille paikallisasemilleni meneminen vaatisi joko kunnon hikisen reippailun tai sitten mopolla ajamisen, odottelun kuumalla asemalaiturilla ja sen jälkeen ahtautumisen metallituubiin, jossa matkustaminen on kuin jääkaapissa.

Vuosien varrella on kertynyt muutamia ikimuistoisia kokemuksia kumijalan kyydistä “Isossa Mangossa”. Osa huvittavia, osa suorastaan pelottavia.

Bangkok Sky Train, eli ilmaratajuna on Voutilaisen mielestä aika epäkäytännöllinen yhteys. Hänelle.
Bangkok Sky Train, eli ilmaratajuna on Voutilaisen mielestä aika epäkäytännöllinen yhteys. Hänelle.

1. Kädetön mies auton ratissa

– Kotiin, kiitos. Tässä osoite.
– Ok, huikkaa kuljettaja.

Kaikki näyttää aluksi tavalliselta ja matkakin taittuu sutjakaasti. Pian alan silti ihmetellä miksi ihmeessä kuljettaja käyttää oikeaa kättään vaihtaessaan vaihdetta. (Vasemmanpuoleisessa liikenteessä kun kuljettaja istuu ohjaamon oikealla puolella ja käyttää näin ollen vaihtamiseen vasenta kättään.) Kummastelen asiaa pitkään, kunnes havaitsen, että KULJETTAJALLA EI HEMMETTI OLE VASENTA KÄTTÄ! Se on amputoitu pois. Pelkkä torso vilkkuu hihan läpi. Yksikätisen kuskin matkassa päästiin silti turvallisesti perille. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

2. Kamalla kulkeva taksi?

Kaasua tai bensaa, niillähän auto yleensä Thaimaassa kulkee. Tällä kertaa kyseinen keski-ikäinen kuljettaja käytti omana henkilökohtaisena polttoaineenaan selkeästi jotain miestä väkevämpää. Eikä se taatusti ollut alkoholi – ei vanha eikä uusi. Ex-kollegani kanssa katselimme huolestuneina toisiamme kun kuljettaja vaihoharhaisesti vilkuilee taakseen, vaihtelee kaistaa ja mumisee outouksia. Auto ajaa välillä yhtä kaistaa, välillä toista ja välillä niiden välissä. Poliisipartion kohdalla kuljettaja jostain syystä avaa autonsa ikkunan ja sulkee sen pian sen jälkeen. Harhaisen oloinen suhari saa meidät takapenkkiläiset toteamaan yksiselitteisesti, että nyt on oman turvallisuuden kannalta syytä jäädä heti pois ja kävellä kotiin.

3. Höpöttäjämiehet

– Mistä olet kotoisin? Mitä teet?

Normikysymyksiä ulkomaalaisille, joihin vastaan aina kohteliaasti, joskin nykyisin varsin lakonisesti. Kysymyspatteristo on nimittäin aina se sama: “Kauanko olet ollut Thaimaassa?”, “Mitä teet täällä?”, “Onko sinulla thaimaalainen vaimo?”, “Onko teillä Suomessa aina kylmä?”, “Mitä pidät Thaimaasta?”

– Ei meillä Suomessa aina ole pakkasta. Meillä ei myöskään ole jääkarhuja.
– Juu. Jari Litmanen on tosiaan Suomesta. Kimi Räikkönen myös.
– Joo. Thaimaa on mielestäni oikein mukava maa.
– Ei. Oslo ei ole Suomessa. Ja Suomi ei ole osa Venäjää.

4. Suomi vastaan Thaimaa: kansainvälinen käsimerkki ja sitten poliisiasemalle

Myöhään illalla kotiin. Takseja odottelee kadulla punaiset valot päällä. Kerron osoitteen ja kuljettaja vaatii matkasta järkyttävän summan, jolla ajaisi ympäri koko metropolin. Edelleen pyydän, että laitetaan se mittari nyt päälle. Ei kuulemma käy. Reklamoin näyttämällä erästä globaalisti tunnistettavaa käsimerkkiä, koska sanat eivät selkeästi riitä. Omaa harkitsemattomuuttahan tämä typerä käytös on tietysti ja saan tiukan avarin naamalleni.

En jätä asiaa tähän: Länkyttää saat, mutta älä käy käsiksi! Ei muuta kuin ulos heti autosta ja huudan poliisia. Yllättävän moni paikallinen nostaa kätensä pystyyn ja pääsen paikallisen turistipoliisin luokse antamaan raporttia tapahtumasta. Kyseinen kuljettaja tuodaan muutamassa minuutissa samaiselle asemalle, jossa hänelle lätkäistään 500 bahtin sakot mittarin käyttämättä jättämisestä.

Taksin katolla vilkkuu...
Taksin katolla vilkkuu…

5. Oho – disko taksissa

Olen menossa taksiin, siinä vakaassa luulossa, että olen. Likinäköisenä varmaankin erehdyin ovesta ja päädyin jollekin klubille. Musiikki pauhaa kovaa ja tarjoaapa kuljettaja myös erilaisia muita “ulkoistettuja palveluita” käypää korvausta vastaan. Ei käynyt kauppa. Korvien tinnitus jatkui seuraavatkin puoli tuntia, mutta ei ainakaan tee mieli juhlimaan. Säästöä sekin.

6. Mittari OLI todella päällä

Olen aina vähän epäilyksellä suhtautunut kertomuksiin, joissa taksamittaria olisi rukattu niin, että taksa olisikin jotain muuta kuin mitä sen pitäisi. Pari kertaa on epäilys käynyt lähellä. Tällä kertaa tilanne on kuitenkin ilmiselvä. Puolessa välissä reissua, jossa mittarin pitäisi näyttää noin 70 bahtia, on kalkulaattori jo 200 bahtin paremmalla puolella. Ruuhkaa ei ole. Soitan suomalaiselle tuttavalleni kysyäkseni neuvoa, mitä pitää tehdä. Hän kehottaa ajamaan määränpäähän ja kertomaan vasta siellä, että tiedän matkan hinnan todellisuudessa olevan paljon halvempi. Olen silti lukenut (ja fyysisesti kokenut) paikallisten kuljettajien tempperamentin. Pysyn siis hiljaa. Maksan perillä järkyttävän summan ja otan autosta vaivihkaa valokuvan rekisterikilvestä. Tämän vien thaimaalaisen kahvilayrittäjän nähtäväksi ja kerron tapahtuneesta. Hän soittaa – en tiedä minne – mutta kuulemma olisi pitänyt saada kuva myös kuljettajan taksiluvasta, joka on kojelaudalla. Ei aiheuta toimenpiteitä.

7. Monilahjakas kuljettaja

Lopuksi sarjassamme “hauska kokemus”:

Taksi on vuorattu häkellyttävällä tavalla kaikenlaisilla koristeilla. Löytyy pyhimysten kuvia, amuletteja, CD -levyä ja koristeellista tarraa liimattuna kaikkialle. Siis aivan kaikkialle. Auto ei ole kaikkein uusinta kalustoa, mutta tunnelma on vähintäänkin uniikki.

Liikennevaloissa odotellessamme muuten vaitonainen kuljettaja kysyy yllättäen: Music? Haluatko musiikkia?

Oletan toki, että kysymys on vain radiosta. Vastaan myöntävästi. Samapa tuo, jos loppumatkan ajan joutuisin kuuntelemaan paikallista jollotusta. Määränpää on jo lähellä.

Radiota ei silti laiteta päälle. Saan sen sijaan uskomattoman ammattitasoisen live -esityksen! Jättimäinen puinen nokkahuilu ilmestyy kuljettajan penkin takaa esiin ja suhari päräyttää mahtavat biisit samalla, kun jalkansa iskevät rytmiä kaaran lattiaan. Punaiset valot ovat pitkät, joten aikaa on kuunnella myös toinen taidonnäyte. Aplodithan tästä on annettava – ja toki pientä tippiä. Ihan syystä.

Onko tässä paikallisen nistin päiväannos vai mikä ihme kasa monenlaisia mömmöjä siinä pöydällä lepää?

huumeet

Vastaus: Kysymyksessä on normaali paikallinen tapa, jolla flunssaan sairastunut toimittaja palautetaan työkykyiseksi. – Ehkä.

Vanha suomalainen sananlasku kertoo, että “jos ei sauna, viina ja terva auta, niin tauti on kuolemaksi.”

Tässä tapauksessa allekirjoittanut todellakin toivoo, että tauti kuolee tällä määrällä lääkkeitä, jotka sairaalasta määrättiin, eikä esimerkiksi niiden käyttäjä. Kun saunaakaan ei löydy – eikä tervaakaan. Viinakaan ei maita, kun lukee kyseisten lääkkeiden tuoteselosteita: kurkkukipuun määrätty lääke “saattaa aiheuttaa uneliaisuutta”. Toisaalta toinen lääke “saattaa vaikeuttaa nukkumista”. Valitse siitä sitten…

Yleisesti pitää kyllä kehua bangkokilaisia yksityissairaaloita. Lääkärit ja muu henkilökunta puhuvat moitteetonta englantia ja palvelu on lähellä täydellisyyttä.

Mutta onko näin jättimäinen lääkekasa oikeasti tarpeellinen?

Kokeillaan.

Bangkok on yksi maailman ruuhkaisimmista suurkaupungeista. Tämän huomaa niin turisti kuin vakituisemminkin asuva. Syitä massiivisiin liikenneruuhkiin lienee useita, mutta on asioita joilla nykyistä tilannetta voisi helpottaa. Julkisesta liikenteestä ja sen järjestelyistä voi olla montaa mieltä, mutta myös paikallisten taksien toiminnassa ja asenteessa on viilaamista – paljon.

– Voi …tu! äyskähdin selkeällä suomella samalla kun löin jo kolmannen riemunkirjavan Corollan takaoven turhautuneena kiinni. Itse jään taas kerran auton ulkopuolelle, en pirssin sisään, jonne mieleni haluaisi. On kiire ja olen lisäksi räkätaudissa ja kuumeessa. Pitäisi sairaalaan päästä.

En kävele BTS -asemalle kuumeisena, koska se on kaukana. En halua tuk-tuk -taksia. Haluan vain perille. Nopeasti.

Tämä on näitä kertoja, kun punaista valoa kantava paikallinen taksi kieltäytyy ajamasta paikasta A paikkaan B. Tämänhän kai tulisi olla laitonta; jos punainen valo palaa, on kuljettajan ajettava sinne, minne asiakas haluaa – järjen ja kohtuuden rajoissa toki.

En usko, että muutaman kilometrin matka on yhdellekään kuljettajalle ylivoimainen tehtävä. Enhän sentään ole pyytämässä autoa Bangkokista esimerkiksi Isaaniin vain hetken varoitusajalla. Ainoastaan lähisairaalaan.

Kuljettajat voinkin jakaa näiden vuosien kokemusten perusteella muutamaan eri luokkaan:

A) Ottavat kyydin, ovat kohteliaita ja mittari lähtee raksuttamaan automaattisesti. Auto on siisti ja kuljettaja asiallinen. Ruuhka ei haittaa.
B) Yrittävät hyötyä kaiken mahdollisen asiakkaan epätoivosta; milloin vedotaan ruuhkiin, milloin taas huonoon keliin, kuten rankkasateeseen. 300 bahtia tai muuten auto ei liiku. No, ei liiku ainakaan minun tapauksessani.
C) Kohteliaat, mutta kiireiset. Ajovuoro päättyy eikä kuljettaja yksinkertaisesti voi ajaa kohteeseen, koska auto täytyy luovuttaa omistajalle tiettyyn määräaikaan mennessä. Yleensä he hymyilevät kohteliaasti ja osoittavat kelloaan josta tajuan, että he eivät vain voi renkinä työskennellessään tehdä yliaikaa. Nostan hattua heille. He sentään selittävät tilanteen ja ovat oikeasti pahoillaan asiasta.
D) Ylimieliset suharit, jotka ilman sen kummempaa syytä vain käsimerkillä osoittavat, että ei kiinnosta ajaa. Kysyn aina spesifisistä syytä tähän thai -kielellä vastausta lähes koskaan saamatta. Ei kai vaan huvita ajaa. Ehkä on tuottavampaa ajella kadulla punainen merkkivalo päällä siltä varalta, että joku hölmö erehtyisi maksamaan könttäsumman 500 metrin päähän.

Tämän seuraavan voisikin hyvin kääntää thai -kielelle vinkiksi parempaan tienestiin taksinkuljettajana:

1. Jos olet osa ruuhkaongelmaa, voit helposti olla osa myös sen ratkaisua. Liikenneruuhkan sattuessa jätä suosiolla se (välillä pierulta haiseva taksi) lähimmälle parkkipaikalle, kaiva itsellesi maapotero ja mieti siellä montun pohjalla miksi ihmeessä bisnes ei suju. Onko asenteessasi jotain vikaa mahdollisesti?

2. Älä kuvittele, että ulkomaalainen automaattisesti maksaisi monta kertaa enemmän kyydistäsi kuin paikallinen. Sama matka, sama taksa.

3. Tiesitkö, että mittaria pitää lain mukaan käyttää? Jos et – vaihda ammattia. Eikä se sun mittari mitään rikki ole, älä yritä.

Ei se ollutkaan drinkki – pienoinen etikettimoka kyllä.

Jos Tequila -pullon sisällä voi olla käärme, niin miksei viinilasissa sitten...?
Jos Tequila -pullon sisällä voi olla käärme, niin miksei viinilasissa sitten…?

Suomalais-thaimaalainen toveri kutsui toimittajan kylään kotiinsa tupaantulijaisiin, jossa ruokapöytä olikin runsaasti katettu kaikilla herkuilla – ja juomilla. Paikallisiin tapoihin vielä suhteellisen tottumattomana mutta silti ennakkoluuloisena toimittaja ajatteli, että kenties viinilasiin upotettu kala on normaalia kulinarismia täkäläisittäin. Outoa toki, mutta kokeillaan! Syödäänhän sitä heinäsirkkoja ja toukkiakin Thaimaassa.

Ensimmäisen kulauksen jälkeen – ennen kuin fisu työntyi kurkkutorvesta alas – sai kutsuvierasjoukon kauhistelema suomalainen toimittaja kuulla kunniansa siitä, kuinka epäkohteliasta on syödä/juoda perheen arvokasta lemmikkikalaa, joka kuulemma oli vain väliaikaisesti viinilasissa vartomassa oman henkilökohtaisen akvaarionsa puhdistamista.

Hitto! Pitikö se samainen lasi olla siinä virvokkeiden joukossa?

Sushi on hyvää – taistelukala ei. Huippukokeille, kuten esim. Gordon Ramsaylle tässä ilmainen vinkki…

Kattovalaisimeni kahdeksasta lampusta vain yksi oli enää toiminnassa. Pimeyden lapsi ei valoa kaipaa, sanotaan, mutta itse ajattelin hankkia uudet lamput: Näkee sentään minne sitä syleksii kattoon maatessaan sohvalla – tai ehkä ihan käytännöllisyyden vuoksi, jotta voi tehdä töitä.

Valitettavasti näitä vanhanaikaisia kynttilän muotoisia hehkulamppuja saa vain harvasta paikasta. Kaikissa kaupoissa myydään nykyisin vain rumia energiansäästölamppuja, jotka eivät kattokruunussa kovin hyvältä näytä – eivätkä välttämättä edes toimi.

Menin sitten yleisesti luotettavana pidettyyn Emporium -kauppakeskukseen Bangkokissa, josta löysinkin pian aika hemmetin prameita valaisimia myyvän kaupan. Ajattelin, että tuolta varmaan saa lamppuja myös kristallikruunuihin.

Ja saihan niitä. -Kyllä, toki.

Näytin minkälaisen mallin ja mitä Wattia ja ampeeria lamppujen pitää olla.

– Ja “kahdeksan kappaletta, kiitos”.

Hinta kuulemma 200 bahtia per lamppu ja oman laskuoppini mukaan 1.600 bahtia yhteensä.

– Ok!

Annoin myyjälle 2.000 bahtia ja jäin odottamaan vaihtorahaa. Tämä tuijotti hölmistyneenä takaisin ja hetken aikaa jo mietin, että olin ehkä sekoittanut thai -kielen 200 ja 2.000 bahtia keskenään. Eli koko könttä olisikin 2.000 bahtia.

Onneksi älysin pyytää kuitin tästä kaupankäynnistä. Myyjätär kirjoitti hieman nolostuneena käsin kuitin, jonka loppusummaksi tuli vain 400 bahtia! Sain siis 1.600 “ylimääräistä” bahtiani takaisin.

Summa summarum: Älä luota täällä Thaikuissa edes paremman keskiluokan kauppakeskuksiin. Kyllä hyväuskoista höynäytetään – maasta riippumatta.

PS: Pyydä se kuitti – aina.

Meillä on jo vuosia jatkunut yhteistyö Nicolas Voutilaisen kanssa ja nyt meillä on ilo ilmoittaa Nicolaksen liittyvän meidän tiimiimme oikein “vakijäseneksi”.

Nicolaksella on vankka mediatausta ja se ammattimiehen kädenjälki on näkynyt jo noissa entisissäkin kirjoituksissa, mutta nyt olemme lopultakin saaneet aikaiseksi Nicolakselle aivan oman palstan “Vierailevat kirjoittajat” – otsikon alla.

Niinikään Nicolas tulee, varsinaisen työnsä ohella, toimimaan Thaimaansuomalaisen asiamiehenä Bangkokin alueella.

Nicolas Voutilaisen ensimmäinen “virallinen” kolumni julkaistaan noin viisi minuuttia tämän kirjoituksen julkaisemisen jälkeen.

%d bloggers like this: