Nyt tuli Bangkokista niin hyvää läppää, että pakko julkaista saman tien.
Unohda tomuttuneet juhannustaiat ja uskomukset. Thaimaansuomalainen uudisti ne, pilke silmäkulmassa.
“Kerää seitsemän yrttiä ja laita ne tyynyn alle. Näet tulevan puolisosi unessa”. Tai: “Kun juhannusyönä asettaa peilit vastakkain ja katsoo toiseen peiliin, näkee toisesta peilistä tulevan sulhasensa tai morsiamensa.”
Ei. Sitruunaruohon ja korianterin silppuaminen sänkyyn ei tuo mielikuvia tulevasta vaimosta vaan ainoastaan ruoasta, larp moosta, ja peilistä näkyy omat turpeat kasvot, katsoi sitä miten tahansa. Usko pois!
Tässä muutama uudistaika thaimaansuomalaisille sovitettuna:
1. Tämä on lähinnä naisille: Jos olet nauttinut naista väkevämpää tuhdisti, voit ennustaa tulevan sulhosi nimen. Hän on todennäköisesti “Yrjöööö, Yrjöö, YRJÖ”. Juhannus onkin tilastollisesti parasta naimakautta Yrjöille.
2. Vanha uskomus menee näin: “Jos juhannusyönä kiertää pellon kolmeen kertaan alastomana, niin kolmannella kerralla tulee tuleva elämänkumppani vastaan”. Uusi menee puolestaan: “Jos juhannusyönä kiertää Bangkokin kolmeen kertaan alastomana, niin viimeistään kolmannella kerralla tulee poliisi vastaan.” Tämä ON todistettu.
3. Käen kukunta on kansanperinteessämme ollut merkki puolison löytämisestä; kota kovempi kukunta, sitä useampi vuosi menee löytämiseen. Thaimaassa ei kuku käki eikä yöelämässä varsinkaan. Thaimaansuomalaisen juhannustoimitus uskoo, että mitä pidempään karaoke raikaa ja Suomibaareista kuuluu railakasta älämölöä, sitä paremmat mahdollisuudet on löytää “se oikea”.
Bangkokista löytyy katukioski, jossa sekoittavat sumeilematta täkäläistä pontikkaa urheilujuomiin ja myyvät sitten näitä juomia asiakkaille.
Olen nyt asustellut tässä bangkokilaisessa hotellissa jo jonkun aikaa, mutta vasta äskettäin huomasin, mitä aivan aulan ulko-oven vieressä puuhataan. Kävi nimittäin niin, että olin siinä kioskin katoksen alla sadetta suojassa, kun paikallinen vakioasiakas kävi tottuneen oloisesti ostamassa piristysjuomakseen M-150 energiajuomaa, jonka sisällöstä hetkeäkään epäröimättä kaatoi noin puolet pois ja antoi kauppiaan lisätä pullon täytteeksi paikallista pontikkaa nimeltä Lao Kao. Toinen vaihtoehtoinen “lantrinki” energiajuomille näkyy olevan Siam Sato, paikallinen roskavalkoviini.
Nyt, jokusen päivän kioskin toimintaa seuranneena, olen saanut havaita ilmiön olleen kaikkea muuta kuin ainutkertainen tapahtuma ihmiskunnan historiassa. Asiakkaina näkyy päivittäin käyvän “energiajuoman” ostajia kaikilta eri elämänpoluilta ja kauppa käy jopa niin, että asiakkaita joutilaana odotellessaan kauppias sekoittelee energiajuomiaan oikein varastoon sinäkin päivänä varmasti tulevia asiakkaitaan varten. Yritystoimintaa, komisario Palmu.
M-150 -energiajuoman kyytipojiksi sopivat erinomaisesti niiden vieressä tiskillä näkyvä Lao Kao tai sitten vaikka Siam Sato.
Pitkällä lomalla on toisinaan hyvä olla tekemättä mitään järjellistä. Joskus on mielelle hyväksi puuhailla suorastaan järjettömiä.
Uusi päivä Bangkokissa. Käyn tuttuun tapaan aamupalalla lähikulman kuppilassa. Philippiiniläinen isäntä Matt onkin jo laittanut kystä kyllä. Omeletin haarukoimisen ohella bongaan tiskillä jotain aika siistiä.
– Sulla on hiton hienot lasinaluset. Taitavat olla parempaakin muotoilua. Mistäs ostit, kysyn.
– Heh heh. Tein itse vanhoista juomapilleistä. Pesin, saksin ja liimasin kasaan eri värejä. Eikä maksanut paljoa, Matt toteaa virnistäen räveltäen sormillaan jotain ihme laitetta joka näyttää samalla viihdyttävältä ja erikoiselta.
– Se on sormihyrrä. Kyhäsin sen eilen iltapuhteikseni juomatölkkien avainklipsuista ja muusta junkista. Saa vastaavia ostettua MBK:stakin tai Sukkarilta, mutta itse tekee halvemmalla. Netistä saat ohjeet tällaisten askarteluun jos mieli tekee samanlaista tai muuta.
Kipaisen takaisin Bunkkeriini ja löydän netistä satoja videoita, joissa opastetaan erilaisten hyödykkeiden tai turhakkeiden kokoamisessa. Ideana on, että saadaan helposti tehtyä jotain sellaista, jota ei ole varaa tai mieltä ostaa. Limuautomaatti vanhoista pahvitölkeistä, pikalaturi puhelimeen perunasta ja paristosta. Vaikka videot ovat toki jo sinänsä kelpoa ajanvietettä, päätän kokeilla muutamia reseptejä käytännössä.
Kuin Strömsössä – hyvässä ja pahassa
Yleisradion Strömsö -ohjelma on valistanut mattimeikäläisiä tekemään arjen tarvikkeista jos toistaan mainiompia uusiovarusteita. Suomessa katselinkin innolla, kuinka tyhjästä hernekeittopurkista tehdään kynäteline: Avataan hernekeittopurkki, syödään sisältö, huuhdellaan purkki ja irrotetaan etiketti.
Omanlaiselleni “jokamiehen kotinikkarille” viimeistään harmaita hiuksia aiheutti silti vaihe, jossa olisi pitänyt ottaa se helvetin hitsauspilli esiin ja koristella tölkki erilaisin ornamentein, hioa, maalata spraymaaleilla paperisapluunaa käyttäen ja lopuksi liimata erinäköisiä strasseja kannuun.
Samaa tarjoavat myös monet Do It Yourself (DIY) -nettivinkit: Idea ihan mainio, toteutus ei niin simppeli. Limsakoneeseen tarvitset limun lisäksi aaltopahvia, sakset, mattoveitsen, akkuporakoneen, liimapistoolin ja erilaista muuta roinaa, jonka jälkeen voit tyytyväisenä ostaa sen Sodastreamerisi marketista edullisemmin.
Koska akkuporakoneeni on kotona Suomessa, mattoveitsi takavarikoitu lentokentällä enkä halua ostaa uusia, löydän onneksi vinkeistä myös oikeasti halpiskamaa.
Tuumasta toimeen (ja toiseen)
Kännykälle ja tabletille sopiva pöytäteline syntyy videon mukaan paperiliittimestä taitellen. Vääntelen muovilla päällystettyä liitintä ohjeiden mukaan. Pari kappaletta menee harjoitellessa. Sitten tärppää. Tämä oli helppoa ja budjetti käytännössä nolla! Tuuletan.
PLUSSAT:
+ toimii
+ on halpa
MIINUKSET:
– viisikiloinen Mobira Talkman vuodelta 1985 ei asetu telineeseen
– jos on varaa ostaa 40.000 bahtin hintainen puhelin, näyttää vähän urpolta käyttää muutaman satangin hintaista klemmaria telineenä
Seuraava vinkki on jo astetta hyödykkäämpi. Neuvon mukaan kevyet naarmut saa pinnoilta pois hammastahnaa käyttäen. Video näyttää älypuhelimen lasipinnan hiertyneen. Tuttu juttu monelle. Puhelimeni lasit olen suojannut muovikalvolla, mutta aurinkolasit näyttävät kokemusta ottaneelta. Otankin siis “hammaslääkäriliiton suosittelemaa” ja hankaan varovaisesti hammastahnaa aurinkolaseihin molemmin puolin ja kolmannelle jalalle. Videon mukaan tahna pyyhitään kuivalla kangasliinalla pois. Teen tämän ja totean, että tämä ei riitä: tahmainen pinta jää vellomaan linsseihin. Huuhtelen lasisilmät lavuaarissa. Ei onnaa.
PLUSSAT:
+ lasit ovat kerrankin puhtaat
MIINUKSET:
– lasit ovat yhtä naarmuiset kuin ennenkin
Olen jo tovin katsellut Bangkokissa kauppakeskuksissa kuola suupielessä megalomaanisen päheitä kajareita liitettäväksi läppäriin tai puhelimeen. Esteenä on hinta ja lähinnä tarve: tarvitsenko ihan oikeasti? Nyt on tarjolla halvalla hyvää. Vesimelonista saa videon mukaan pienellä tuunauksella todella hyvät botnet ja reivit alkakoot! Tarvitaan vain yksi meloni. Jalkaudun läheiselle hedelmätorille ostosta tekemään.
Koska alkaa sataa, päätän pistää hölkäksi. Nappaan armottoman kokoisen arbuusin kainalooni ja säntään kohti Bunkkeria. Vihmottaa ja Esteri antaa antiaan yhä kiihtyvin määrin. Juoksen.
Teräsmiestä lainatakseni: Onko se lintu? Onko se lentokone? – Ei, se on vaan melonin kanssa lenkillä oleva Nicolas.
Viillän veitsellä ohjeiden mukaan aukon ja alan kalvaa hedelmälihaa lusikalla pois kuorestaan. Homma on työlästä. Se pois heittämäni melonirauta olisi nyt hyvä ase, mietin.
Aikani tuherrettuani saan silti valmista kasaan. Puhelin sisälle kuoreen, kappale kohdalleen ja volyymi kaakkoon. Ääni särähtelee ikävästi ja kuulostaa siltä, kuin tulisi haudasta. Ei hyvä. Ihmekös tämä keksintö ei ole lyönyt itseään läpi thaimaalaisessa klubiskenessä.
PLUSSAT:
+ viikon hedelmäsalaatti on tehtynä valmiiksi
+ saat puhelimestasi melonilta maistuvan nuoltavan karkkitangon
MIINUKSET:
– vitut se mitään toimi
Bonusvinkki
Koska petyn karvaasti muiden kehittämiin kahden sentin pirkkanikseihin, päätän kehittää ihan oman. Vinkki toimii tosin vain niille, joilla on tukka yhä päässä.
Loppuiko hiuskiinne? Onko vähän huono tukkapäivä? Ei hätää, älä mene Seiskaan – apu löytyy jääkaapistasi.
Ota Nutellaa tai marmeladia (myös paksuhko hillo käy). Levitä pähkinävoi tai hillo hiusten juuriin ja levitä latvoihin ohuena kerroksena. Kampaa haluamaasi muotoon ja anna kuivua. Marmeladissa kannattaa rohkeasti kokeilla erilaisia makuja. Omena on erinomainen vaaleaan hiussävyyn. Punapäät puolestaan arvostavat mansikan tai vatun tuomaa syvyyttä. HUOM: Vältä sattumia hillossa.
PLUSSAT:
+ halpa ja ekologinen
+ toimii
MIINUKSET:
– tulee nälkä
– ei sovellu pähkinä- tai mansikka-allergikoille
– ulkona kärpäset saattavat tehdä kiusaa
Saan lomallani kylmää kyytiä ja kipeät jalat. Huomaan myös, että olen vähän yksin.
Bunkkerini uima-altaalla on koleaa. Uimaan en pysty, onhan lämpöä “pelkästään” 29 astetta. Miten voi paleltaa Thaimaassa, jos Suomessa hikoilisi samassa lämpötilassa?
– Iholla on muisti. Jos siellä olit tottunut kesäisin lähes neljäänkymppiin, niin varmasti tuntuu nyt viileältä, sanoo äitini puhelimitse.
Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Istun paisteessa ja silti värjöttelen. Tämä fennopiruparka siis kärvistelee altaan reunalla hemmetti soikoon lähes kolmenkympin astelukemissa! Pelkkä ajatus uima-altaaseen pulahtamisesta tuntuu samalta kuin avantoon hyppäämisestä. Vuodet kai todella jättivät muistin selkärankaan.
Bunkkerin uima-altaalla – tai avannolla – on toki suihku. Otan tavakseni käydä siellä aina aamuisin. On hyvä olla aamurutiineja lomallakin. Varsinkin, jos on reissussa pidempään kuin viikon tai pari. Suihkussa ei ole talon puolesta pesuaineita, joten käyn Seiskasta ostamassa parit palasaippuat, suihkushamppoon, vessapaperia, deodoranttia ja hoitoaineen. Vien ne muoviseen koriin pakattuna suihkutilan hyllylle, jotta jokainen voi käyttää niitä halutessaan.
Seuraavana aamuna vasu on tyhjä. Joku on päättänyt realisoida yhteisen hyvän itselleen. Oli kai sitten kova puute saippuasta ja dödöstä, tuumin. Ostan uudet kamppeet ja laitan oheen ohjeen: älä vie näitä!
Ei, ei auta. Seuraavana päivänä tarvikkeet on nyysitty jälleen. Pelkkä lappu jäljellä. Ainakin yritin sosialismia ja solidaarisuutta hetken. Jakamistalous ei vaan onnistu kohdallani muiden asukkien kanssa.
Soittelen Bunkkeristani thaimaalaisille kavereilleni, joita tunsin vakituisesti Thaimaassa asuessani. Mennäänkö syömään? Mennäänkö juomaan? Nähdäänkö vaan?
“Numero ei ole käytössä”.
Jaha. Tämä toistuu. Käyn puhelinnumerolistaani läpi turhaan. Se on eittämättä vanhentunut. Numero ja kaverisi eivät enää ole käytössä, mitäs läksit pois?
Khun Wania ei tavoita edes Facebookista. Kadonnut. Onko se vaihtanut hiippakuntaa, onko elossa vai kuollut? Entiset työkaverinsakaan eivät tunnu tietävän, mitä miekkoselle on tapahtunut, tai eivät halua kertoa. Samoin on laita khun Parnin sekä khun Tamin kanssa.
Voiko lomalla olla kylmää ja yksinäistä?
Haluaisin tavata vanhoja tuttuja. Pirautan neuvoa entiseltä “himakytältäni” khun Kitiltä. Hän on jonkin sortin poliisi, jonka opin tuntemaan vuosia sitten.
– Ei näiden henkilötietojen perusteella ketään voi löytää Thaimaassa, sanoo Kit katsellessaan Bunkkeriani arvioivin silmin.
– You have ok room, not now, before you have good room.
– Yes, I used to have. This is fine for me. So, are you able to help me?
– No. Sorry.
– Have a good day, Sir, vastaan.
Kit lähtee pois. Ihme parkkipirkko. Päätän viettää lomani uutta etsien, en vanhaan tukeutuen tai sitä kaivaten. Lähden kiertämään Big Mangoa. Nyt aitona turistina. Turistina olen ollut Thaimaassa viimeksi noin 15 vuotta sitten.
Kävelen paljon ja pitkään. On hieno elämys vain katsella ihmisiä ja rakennuksia – ihan tavan tavallisia rakennuksia, eikä käydä töllistelemässä varsinaisia nähtävyyksiä. Olenhan niistä nähnyt suurimman osan aiemmin. Katukuva muuttuu vähitellen omaa asuinaluettani thaimaalaisemmaksi, aidommaksi. Ei näy juurikaan falleja, jos se on autenttisuuden mittari. Saan kuulla monta kertaa entuudestaan tutut Hello Sir -tervehdykset.
– TukTuk? Taxi? Massage?
Jotkut asiat eivät muutu.
Löydän itäisestä Bangkokista pienen torin, jossa on paljon kuhinaa sunnuntaina. Asiakkaina on lähinnä paikallisia, vain lusikallinen länsimaalaisia. Kaikki ovat asioimassa pienellä budjetilla, luulen. Tämä ei ole turistirysä, vaan ehtaa kamaa.
Vaikka ruokakojut ja ostosvaunut ovat antimeineen tavallisia, suurimman vaikutuksen tekee torin perällä oleva ulkoilmaravintola, joka ei ole todellakaan tavanomainen. Drinkit ovat erikoisen näyttäviä ja palvelu kuin parhaimmalla viiden tähden klubilla. Hinta vain on minimaalista tasoa. Lukuisat ainesosat jäädytetään, poltetaan, tiristetään tai mehustetaan. Hedelmät pilkotaan ufon muotoon, vanhat klassikot tehdään täysin uudella tavalla ja kaikki valmiit juomat tarjoillaan näyttävästi. Molekyylitason osaamista ja hifistelyä piskuisella ruokatorilla! Suomessakin tällaista osaamista saisi hakea.
– Missä sä olet oppinut kaiken tuon, kysyn baarimestarilta.
– Olin aiemmin töissä huippuhotellissa Bangkokissa, mutta kyllästyin siihen ja tulin tänne torille töihin, vastaa nuorehko mies ja on selvästi ylpeä osaamisestaan.
– En ole koskaan nähnyt tai maistanut mitään vastaavaa, sanon.
– Sitä moni turisti ja paikallinenkin hämmästelee aina joskus.
Long Island Ice Tea tarjoillaan kahdessa erillisessä shottilasissa. Juon lasini tyhjäksi, kiitän ja maksan. Päätän palata takaisin Bunkkeriini. Jalat painavat kävelystä. Tai ehkä jostain muusta.
Raatokärpäset eivät anna armoa, joten muutan majapaikkaa. Löydän myös jotain yllättävää.
Ei asumani hotelli ollut suoranaisesti huono, se vaan oli järjestelmällisesti loppuun kulunut. Niin hemmetin kulunut, että vaikka itse puunasin paikkoja kloriitilla päivittäin, eivät kärpäset ja torakat ottaneet lähteäkseen.
Lähden itse mieluummin näissä tilanteissa. Heippaan respaa ja kannan laukkuni ulos.
Löydän uuden paikan, jossa nukkua ja olla. Kutsun sitä “bunkkeriksi”. Ei se maan alla ole, mutta aika askeettinen kyllä. En voi kutsua sitä kodiksi, annan sille siis lempinimen.
Olin jättänyt Thaimaassa asuessani joitain tavaroita säilöön. Päätän hakea ne pois ja tehdä “Bunkkerista” hieman mukavamman lomani ajaksi. Olenhan täällä sen kaksi – kolme kuukautta. En tiedä vielä tarkalleen.
Kontista löytyy päiväpeitto, Iittalan astioita, neljä elefanttia, seitsemän hattua, kirjoja, kristallikruunu, tuoli, rahi ja vanha lakana. Verhotkin ovat.
Ja laminointikone.
Katson härveliä muutaman tovin. Olenko todellakin ostanut tällaisen laitteen Thaimaasta useita vuosia sitten? Miksi ihmeessä?
Ehkä ajattelin, että se kuuluu jokaisen expatin perusvarustukseen. Paperisilppurin, meloniraudan, nukkakuivaajan ja faksaavan monitoimitulostimen heitin sentään pois, kun muutin takaisin Suomeen.
Kuinka paljon turhaa tuleekaan ostettua hetken mielijohteesta Big C:sta jos siihen on mahdollisuus?
Mutta nyt voin siis laminoida papereita omassa bunkkerissani.
Kiinnitän verhot ja kruunun sekä tiskaan astiat. Verhoissa haisee Thaimaa. Se ei ole paha tuoksu, kotoisa jopa.
Laminointikoneen laitan kirjahyllyyn esille. Ei tämmöistä kulutusta enää koskaan.
Takaisin “taikamaassa”. Ei tunnu mitenkään hyvältä ajatukselta, paitsi että olen nähtävästi unohtanut näinkin lyhyessä ajassa vajavaisen thai -kielen taitoni. Majoitus tekee tenkkapoota.
Taksi ajaa lentokentältä nopeasti uuteen majapaikkaani. En muista enää kuin muutaman sanan thaita, mutta kommunikointi sujuu hyvin englanniksi. Tuntuu, että Suvarnabhumin lentokentän taksit ovat aika fiksua sakkia nykyään. Palvelu on parantunut. Eivät koita huijata.
Hotelli ei ole häävi, jos ei lääväkään. Tässä ei hienostella, eikä tarvitse. Riittää kun on paikka, jossa nukkua. Onneksi ei ole kylmä. Sitähän minä lomallani pakoon lähdin.
Huone on siisti. Vähän nuhjuinen, mutta hyvää laatua pienellä budjetilla.
Matkusti sitten miten tahansa tai oli aikaero mikä hyvänsä, matka ottaa kai aina voimansa. Olen puhki. Todella.
Hotellin jääkaapista löytyy pullollinen vettä. Hyvä. Ei tässä Seiskaan jaksaisikaan mennä.
Pari kärpästä lentää huoneessa. Ne liiskaan lenkkarillani.
Nukahdan. Nukun varmaan kymmenen tuntia.
Aamulla herään aurinkoon. Etsin aamiaispaikan – tai oikeastaan lounaspaikan. Tapailen thai -kieltä. Turhaan. Saan silti haluamani.
Palaan hotelliin. Kärpäsiä taas.
Kärpäset ovat vähän outoja. Ne eivät surise. Eivät pidä mitään ääntä ja laskeutuvat iholle aivan kuin ruokaa etsien.
Katson huoneeni kattoon. Arviolta kymmenen kappaletta lokoilee siellä. Pari öttiäistä istuksi pöydällä, muutama seinässä. Ja ne ovat isoja. Tässä ei lenkkari enää auta. Hirvikärpäsiä, pohdin. En tiennyt Thaimaassa olevan sellaisiakin?
Mitä tekee tosimies, kun huone on kyllästetty jättikärpäsillä, jotka janoavat lihaa? Soittaa äidilleen – toki.
– Ei ne mitään hirvikärpäsiä ole! Ne ovat raatokärpäsiä, huudahtaa mutsi.
Soitan respaan, käännän sanan “raatokärpänen” sekä englanniksi että thaiksi. Lupaavat tulla myrkyttämään huoneen.
Ja niin myrkyttävät, huolella. Todella huolella. Katku on niin sankka, että suomalainen savusauna häkäkaasun kanssa olisi lisä. Oksennan kaasusta ja saan toisen huoneen seuraavaksi yöksi.
– Siellä on joku kuollut raato. Rotta tai joku, neuvoo äiti.
– Ainoa raato olen itse, rotasta en tiedä, vastaan.
Suomen syystalvi on ihanaa rekikeliä – rahalla ei pääse eikä hevosella. Päätin lähteä takaisin käväisemään maassa, joka oli toiminut jonkinlaisena kotinani usean vuoden ajan. Valmistauduin erityisesti nyt tällä kertaa turrena Thaimaan lomaani. Erityisesti panostin lentoon.
Viimekertaisen, heinäkuisen ikävän Finnairin kokemuksen jälkeen päätin etsiä lentovaihtoehtoja kaikilta muilta lentoyhtiöiltä. Qatar Airways lentää vaihdon kautta Bangkokiin. Lennot oli buukattu täyteen. Norwegianin aikataulut ja muut lentoehdot tuntuivat epämiellyttäviltä. Ei SAS.
Jos sain viimeksi Suomeen mennessäni kyseenalaista ja tylyä palvelua Finskiltä, otin silti riskin ja käytin pisteitäni lipun ostoon. Syteen tai saveen. Nöyryytys se on kai korkeintaan? Käsi ei toivottavasti “tärise” taas? Siitä edellisestä lennosta tarkemmin tästä linkistä. Tarinan karu loppuosa puolestaan löytyy täältä.
Tein tarkan suunnitelman miten toimin: Täytin kaikki laukkuni tagit hyvissä ajoin kotona, ei tarvitsisi stressata lähtöselvityksessä. Tällä kertaa myös pukeuduin epäsiististi. Verkkarit ja t-paita. Ei suoria housuja, ei nahkakenkiä, ei pikkutakkia.
Hermostutti jo taksissa. Mitä jos ne sanovat nyt, etten kelpaa bisnesluokkaan pukeutumiseni takia?
Helsinki – Vantaalla hikoilin jo jännityksestä.
– Bangkokiin, kiitos, sanoin virkailijalle.
Nainen katsoi hymyillen ja totesi, että jos menisin Kiinaan tai muualle kuin Thaimaahan pitäisi lipussa lukea kaikki kolme etunimeä.
– Mutta eihän ne kaikki mahdu lippuun, sanoin.
– Ei se mitään. Se ensimmäinen ristimänimi riittää.
– Kai mä nyt pääsen sinne?
– Joo, toki pääset. Mutta ensi kerralla käytä sun ekaa etunimeä.
Koska viimeksi Thaimaasta Suomeen matkatessani olin vesiselvä, päätin tehdä “käänteiset”. Kunnon pohjat ennen koneeseen nousua.
– Onhan tässä varmasti alkoholia, kysyin baaritiskillä olleelta neidiltä, joka oli sekoittanut valmiiksi muutamia mehevän näköisiä drinkkejä.
– On niissä kaikissa, todella. Olisitko halunnut alkoholitonta?
– En todellakaan, vastasin.
Parempi lentää kunnon pierussa, tuumin. Jos jään portilla pois koneesta, on ketutus sitä paitsi lievempi.
Kymmenen lasillisen jälkeen oli jo aika rientää koneeseen. Vaapuin portille verkkareissani ja tukevassa holissa.
– Tervetuloa lennolle, totesi iloinen lentoemäntä. Paikkasi on tuolla etuosassa. Haluatko alkujuomaksi appelsiinimehua vai samppanjaa?
– Samppanjaa, vastasin.
Matka sujui mainiosti. Palvelu oli hymyilevää ja ruokaa ja juomaa riitti.
Nyt tiedän miten Finskillä lennetään perisuomalaisittain.
Olet mitä syöt. Kuka hemmetti tämänkin viisauden on keksinyt? OK – olen kai sitten paitsi sika, myös nauta, lammas ja iso lahna. En ole kannibalismiin tutustunut, joten en ole tämän määreen mukaan kai ihminen? Testaan thairuoan pääkaupunkiseudulla.
Tuli ostosreissun aikana nälkä ja päätin kokeilla, miltä maistuu thairuoka Suomessa. Korkeakouluaikoinani se oli vielä aika eksoottista ja harvinaista Suomessa ja ruoka hyvää. Nykyisin erilaisia thaikkuli-kippoja on paljon. On valinnanvaraa.
Vielä Thaimaassa asuessani en olisi kirveen uhallakaan lomallani Suomessa koskenut aasialaiseen ruokaan. Jo ajatus epämiellytti. Nyt pystyin tauon jälkeen tekemään testin.
Kauppakeskuksen sisältä löytyikin Thai -ravintola. Ketjumesta. Sisään. Henkilökunta nuorta ja aasialaista syntyperää. Syntyisin ehkä sittenkin Suomesta. Ei tarvitse puhua englantia tai thaita. Helppoa.
Listalta löytyy ne perinteiset. Osaa annoksista en tunnista enää. Kysyn, onnistuuko keittiöltä Larp Moo?
– Se on se salaatti possunlihalla? Käyn kysymässä, pieni hetki, sanoo tarjoilijatar ja tulee hetken päästä kertomaan, että kyllä onnistuu ohi listan. Hyvä!
– Saa olla sitten tulista. Todella tulista, kerroin.
– OK!
Ainakin ulkonäön puolesta vielä menettelee.
Ruoka tuli pöytään. Jättimäinen kasa riisiä erillisessä kulhossa. Tällä ruokkisi jo useamman. Kyytipojaksi Singha -olut. 0,33 -litrainen 4,2 -prosenttinen maksaa viisi euroa. Ruoka ei pyynnöstäni huolimatta ole kovin tulista. Syö sitä, mutta ei tule koti-ikävä “entiseen paikkaan”.
Mekhongia saa pienen lasillisen seitsemällä eurolla. Jätän väliin. Lasol on edukkaampaa ja maistunee samalta.
Teen pienen soittokierroksen entisille Thaimaan expateille ja suomalaistuneille thaimaalaisille suomalaisesta thaikkuruoan tarjonnasta.
– Ihan eri asia. Ravintolat, jotka väittävät tarjoavansa “autenttista thaimaalaista ruokaa” ovat yleensä kaukana niistä, mitä on tarjolla Thaimaassa. Ei riittävästi mausteita. Ei toimi hintaansa nähden. Parempi tehdä kotona itse.
Avaan illalla hernekeittopurkin kotona. Maustan sen chilillä ja sitruunaruoholla. Thaimaansuomalainen on muuttunut suomenthaimaalaiseksi.
Miksi ihmeessä näitä sinänsä ihan hyviä thaikkuoluita pitää Suomeen tuotaessa laimentaa?
“Etehen elävän mieli, kuollut taakse katsokohon” ja “Ei pidä mennä merta edemmäs kalaan”. Rapistin pois jälkimmäisen. Merille siis.
Suomeen muistaakseni kuului olennaisena osana lukuisat puhtaat järvet, meren läheisyys ja niiden kautta Ahdin antimet. Thaimaassa kävin joitain kertoja tutustumassa Chao Phraya -joen törkyisiin kanaaleihin, uin paskaisessa Siamin lahdessa ja maistelin meren herkkuja. Olen siis merimies – eri mies! Nyt kokan suunta kohti etelää, Viroa.
Viime tapaamisestamme veljeskansanmme kanssa olikin jo kulunut vuosikymmen, jolloin ramppasin siellä silloisen avokkini vuoksi. Totesin tuolloin, että itse opiskelemani Viron kieli oli lopulta vähän kankeaa. Vähän kuin Thai -kieleni entisten expat -vuosieni aikana.
Kohtaus laivalla vuonna 2008:
– Tere! (Minä)
– Tervis! (Tarjoilijatas)
– Yksi valkoviini, sellainen iso, kerroin viroksi. (tai siis luulin kertoneeni)
– Otatko soodaa tai muuta laimentavaa siihen, kysyi iloinen naistyöntekijä.
– No en nyt kai sentään? Laita vaan kunnon muki, vastasin.
Lopulta sain tuopillisen kirkasta vodkaa. Valkoviini ja viina ovat aika läheisiä sanoja viroksi. Samalla tavalla kuin Thai -kielellä kaunis ja epäonninen.
Mutta siitä oli jo vuosikymmen. Takaisin nykyisyyteen: samainen paatti oli pidetty vuosien saatossa erinomaisen hyvässä kunnossa. Thaimaassa olisi jo home ja törky raiskannut moisen “vanhuksen”, Yleiset vessat oli tosin virtsattu täyteen jo ennen satamasta lähtöä. Olipa joku matkustaja myös nähnyt vaivaa koristella huussien ovet spraymaalilla.
Kiinalaisia turisteja oli laivalla paljon. Kuulutuksetkin kiinaksi. Missä kaikki thaimaalaiset turistit?
Päätin mennä unille hyttiin.
– Tule kun tulet, totesin kaverilleni.
WC:n ovesta saattoi päätellä, ettei tässä nyt ainakaan Karibian risteilyllä oltu.
Aurinko helli elokuista Helsinkiä. Paljon asioita piti opetella uudestaan.
Hetkonen, miten nämä bussit ja junat oikein kulkevat, pohdin linjakarttaa tutkiessani. Saako näihin vielä ostettua kertalippuja kuljettajalta?
– Lähijuniin ei enää saa, busseihin ja ratikoihin kai saa tai sitten ei saa. Lataa sellainen sovellus älypuhelimeen. Sitä näytät kuljettajalle ja tarvittaessa tarkastajalle, neuvoi toimittajakaverini.
Okei. Olihan tästä jo aikaa vierähtänytkin kun käytin viimeksi julkista liikennettä. Päivitin siis tietämykseni ja puhelimeni samalla kertaa.
Passikin piti uusia. Olin ottanut Thaimaassa oikean kokoiset valokuvat Emporiumin kauppakeskuksen valokuvausliikkeessä. Bussi alle. Onpas hienoa ja uutta kalustoa, ihmettelin, verraten Bangkokin kotteroihin. Nämä jopa puhuvat ja kertovat pysäkin nimen!
Henkkareiden uusiminen onnistui muuten hyvin mutta yksi ongelma valokuvissa oli.
– Hmm… Kuvan koko on oikea, mutta pääsi on vähän liian pieni, sanoi tiskin takana oleva ystävällinen nainen.
Vaistomaisesti kosketin päälakeani.
– Siis tässä valokuvassa liian pieni, nainen tarkensi.
Naurahdimme. Uudet, isopäisemmät valokuvat siis tulille ja homma sillä selvä. Lähdin etsimään lähintä liikennevälinettä takaisin majapaikkaan. Puhelimen näytöllä oleva tiketti näytti vielä muutaman minuutin vihreää. Tarkkailin näyttöäni epäluuloisena. Toimiiko tällainen softa oikeasti? Entä mihin suuntaan nyt kävelen?
– Excuse me, can you help me, kysyi betoniviidakossa myöskin harhaileva tumma, huivipäinen nainen jättisuuren matkalaukun ja lastenvaunujen kanssa.
– Joo, tai siis yes.
Nainen tuhtien kantamustensa kanssa ei tiennyt millä liikennevälineellä pääsee Hakaniemeen. Totesin, että olen itsekin vielä vähän pihalla näistä kuvioista, mutta olin itsekin menossa sinne. Mennään yhtä matkaa, niin löydetään paremmin.
Ja niin löydettiin. Pamu & mamu – yhteistyömme toimi.
– Jäädään pois tässä. Let’s get off now.
– Thank you. God bless you, nainen hymyili.
Noin vilpitöntä hymyä ei ollut vielä tullut vastaan “hymyjen maan” jälkeen.
– Samoin sinulle.
Kauppareissu edessä. Vettä ja soodaa jääkaappiin nyt ainakin.
Äh, hetko: vettähän voi juoda Suomessa ihan hanasta ja samasta vedestä voi soodakoneella tehdä kuplivaa. Lastasin kärryllisen pulloja takaisin hyllyyn.
Mutta piimää! Piimää ja Valion appelsiinimehua, sitä vähän kirpeää. Sekä Jaffaa – ei ällömakeaa Fantaa. Kaikkea muutakin “perussuomalaista” valikoin.
– 13,20.
Ojensin pankkikortin.
– Työnnä se itse siihen reikään, kassa sanoi osoittaen (onneksi) lukulaitetta.
Niinpä. Tämänkin olen jo unohtanut. Alepa ei ole Foodland.
Kämpällä latasin ostokset jääkaappiin ja rojahdin sohvalle. Avasin television. Miten ihmeessä jopa Ostos-tv:n katsominen tuntui niin hyvältä? Tekstitykset suomeksi. Painoin soodakoneen nappulaa ja nautin hetken aikaa kotiinpalustani. Pamuna.
Olin onnistunut polttamaan kasvoni elokuisessa auringossa. Älytöntä, mutta kippis sille!
Hitto, että suomalainen vesi maistuu hyvältä. Ja saa ottaa hanasta, ei enää tarvitse kantaa pulloja kotiin.
Fiksulla käytöksellä ei aina saa fiksua palvelua: sen sain huomata Thaimaasta poistuessani. Mersun hinnalla saikin jotain muuta.
– Hyvää huomenta, tervehdin ja esitin passini ja lentolippuni vähän kireältä vaikuttaneelle lentokenttävirkailijalle.
– Helsinkiin, kiitos.
Edellisestä reissukerrastani viisastuneena päätin kirjoittaa jokaiseen laukkuuni yhteystietoni. Kiirehdin, jotta sain rustattua nimeni, puhelinnumeroni ja osoitteeni kaikkiin neljään laukkuun ennen kuin jono takanani kasvaa.
Virkailija mulkaisi sanalla sanottuna vittumaisesti:
– Ihan kuin sun oikea käsi olisi tärissyt vähän?
– Aijaa, totesin tästä syvää luotaavasta analyysistä.
Ehkä olin sitten innostunut kotiinpalustani tai jännittynyt tulevasta lennosta. Mummivainaani tapasi sanoa, että jos Jumala olisi luonut miehen lentämään, olisi hän samalla luonut siivet selkään. En ole varsinaisesti lentopelkoinen, mutta ei se 10.000 metrin korkeudella trippailu miellyttävääkään ole. Myönnetään.
Toistakymmentä vuotta sitten todistin, kuinka business -luokan lähtöselvitykseen vaappui punasilmäinen ja ympäripäissään oleva suomalainen vähintään kolmen päivän ränni takanaan (oli varmaan pidempikin putki). Jotain tämä mies kovasti huusi ja ämpyröi heikolla englanninkielellä. Pääsikö sitten lopulta lennolle – mene ja tiedä. Itse jonotin muiden aurinkomatkalaisten kanssa normiluokkaan.
Tietynlainen tsekkaus asiakkaan lentokunnosta on toki paikallaan, mutta itse olin tuolloin aamuvarhaisesta selvä, huoliteltu enkä takuulla sheikannut lambadaa. Mutta se siitä!
– Hyvää lentomatkaa, toteaa pirkko.
– Kiitos.
Normaalit proseduurit läpi: turvatarkastus ja muut sujuivat oikein sutjakkaasti, nämä uudenaikaiset läpivalaisut sun muut nopeuttavat ruuhkia.
Portilla odottikin sitten yllätys: tervehdin ja esitin matkustusdokumenttini.
– Tule tänne sisälle, saatan sinut koneeseen, sanoi portinvartija.
Koneen ovella lentoemon lisäksi oli oikein koneen isokiho, kapteeni.
– Sullako oli joku ongelma kuulemma, tärisit? tivasi lentäjä.
Ällistyin täydellisesti tästä “tervetulotoivotuksesta”. Yleensä sentään hyvät huomenet kuuluvat asiaan. Vastasin suoraan, etten todellakaan tiedä mistä tässä on kysymys ja olen terveydellisesti täysin kunnossa. Selvä ja selväjärkinen asiakas.
Sinivalkoisin siivin, mikäli kiireinen kirjoituskäsi ei ahtaissa olosuhteissa ja jonon paineessa “ikään kuin vähän tärisisi”.
– Mikä sun paikka on, koppalakki tivasi.
– 7A vastasin. (Olisiko sen voinut katsoa ihan lipustani?)
– No sä voit mennä sisään sun paikalles, tuhahti mies.
Jaa. Ai mä voin mennä mun paikalle? Jo pelkkä sanamuoto, mutta myös tapa miten se sanottiin, oli tyly, nuiva ja epäkohtelias. Takin ottivat sentään vastaan ja pistivät sen talteen ja pääsin “sinne mun paikalle”-
Okei, nyt joku valistaa: “Mutta Nicolas: niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan” ja “katso peiliin”.
Kyllä, molemmat ovat vanhoja ja ihan päteviä latteuksia. Tiesin silti tasan tarkkaan, että nyt ei pöpelikkö vastannut ja peiliinkin pystyin katsomaan ilman, että menee tuhannen päreiksi. Tärkeää on, että matkustajien lentokunto tsekataan, mutta henkilökunnan käytös oli jotain aivan muuta kuin olisi pitänyt.
Lento meni hyvin. Eivät Finskin ruoat ihan huippua ole, mutta kyllä niitä taas söi. Paljon hehkutettu uusi A350 -kone oli kuuma, henkilökohtaista säädettävää ilmanvaihtoa ei ole ja istuimet ovat selkävaivaiselle yhtä tuskaa. Hieman rotevampi kaveri vyöryisi kai käytävälle.
Laskeuduttiin Helsinkiin. Olin jo lähes unohtanut tai yrittänyt unohtaa alkutaipaleen nöyryytyksen. Pyysin takkiani henkilökunnalta.
– Ei täällä mitään takkia ole, todetaan reippaana ovelta.
– Kyllä on. Emäntänne otti sen talteen. Sellainen harmaa, vastasin.
Seurasi tovi jos toinenkin.
– Ei ole.
– Kyllä se siellä on teillä. Harmaa bleiseri.
Tässä vaiheessa koko tilanne tuntui jo absurdilta. Nolous punotti poskia: sairastuin kai sitten parkinsoniin ja dementiaan samalla reissulla. Sieltä vaatekaapista se takki sitten löytyi ihan niin kuin pitikin. Muut matkustajat olivat jo aikoja sitten kaikonneet.
– Tällainen? Siinä!
Vielä tässä vaiheessa matkustamohenkilökunnalla olisi ollut mahdollisuus korjata koko tilanne ja sanoa simppelit “Anteeksi, tässähän se olikin, pahoittelen viivästystä. Hyvää päivänjatkoa”, mutta ei. En voinut enää muuta kuin antaa palautetta tästä toista tonnia maksaneesta lennosta täysin syvältä olevalla palvelulla ryyditettynä.
– En ole ikinä, koskaan saanut näin huonoa, epäkohteliasta ja ilkeää kohtelua tämän vuosikymmenen aikana kuin teillä finskillä, totesin ja lähdin matkustajasiltaa pitkin kohti terminaalia väsyneenä ja täysin turpiinvedetyllä mielialalla.
– Onhan se oikeus muilla kanssamatkustajilla kokea olevansa turvassa, heitti päällikkö ivallisesti.
Selvä. Tuo törkeys oli viimeinen niitti. Ei enää näitä siipiä.
Oli lopulta aika karistaa Thaimaa pois. Taakse saivat jäädä niin paikalliset ystävät (ne harvat), kuten myös kaikki se maallinen omaisuus jota vuosien saatossa oli kerääntynyt aikamoinen määrä. Suomi kutsui.
Aikansa kutakin, sanotaan. Kun parikymppisenä toimittajana Yleisradiossa lähdin idän ihmeitä ihan yksin tutkiskelemaan loman merkeissä koin Thaimaan lähestulkoon paratiisina. Halpaa oli niin ruoka kuin kaljakin, porukka hymyilevää, ilma loistava. Mitä muuta nuori mies voi toivoa?
Kymmenen vuotta vierähti säännöllisesti Taikamaassa kerran vuodessa lomaillen, kunnes työ tarjosi odottamattoman mahdollisuuden siirtyä vakituisemmin asumaan.
Mutta kaikella on alkunsa ja loppunsa. Ilman loppua ei ole myöskään uutta alkua, järkeilin.
Ei siis muuta kuin taulutelevisiot ja muut muutenkin vähän käyttämäni härpäkkeet myyntiin, suurin osa huonekaluista hyväntekeväisyyteen ja pieni määrä irtaimistoa tuttavalle säilöön. Bangkokissa on tarjolla vuokravarastoja. Hinnat vaihtelevat kohtuullisista kohtuullisen suolaiseen. Valitsin kohtuullisen sille, minkä ajattelin ainakin jonkun aikaa säästää. Heittäkööt mokomat pois jos jätän maksamisen väliin. Menköön niiden mukana myös loppukin vanha, tomuinen elämä.
Yksi ympyrä siis sulkeutui ja uusi oli avautumassa. Sinivalkoisin siivin takaisin härmään!
Mutta ne sinivalkoiset siivet…
Toistakymmentä vuotta kotimaista lentoyhtiötä suosineena en edes harkinnut nytkään muuta vaihtoehtoa. Suora lento, asiallinen kalusto ja siedettävä henkilökunta, joista parhaimmat tosin ovat tavanneet olla thaimaalaisia.
Onnekkaana sain varattua bonuspisteiden avulla “lentävästä kalakukosta” sen hieman paremman luokan. Olen aina ajatellut, että joskus vähemmän on enemmän ja joskus taas kalliimpi tuote maksaa itsensä takaisin. Verrataan vaikkapa Ladaa ja Mersua. Molemmissa on toki ratti ja neljä pyörää mutta ajomukavuudessa ja ajokilometrien määrässä on yleensä suhteellisen vinha ero. Hintalappu kertoo vain osan totuudesta, kai.
Ei muuta kuin kentälle aamuyöstä: mukaan kaksi matkalaukkua, läppärilaukku, olkalaukku. Siinä oli koko paska yhdessä kasassa kaikkien vuosien jälkeen. Lähtöselvityksessä pääsi nopeutetulle tiskille, jossa toivotin hyvät huomenet. Vaikka lentomatkailu ei nykyisin ole juuri bussissa istumista kummempaa, olen aina pitänyt jotenkin fiksuna tapana laittaa tavallista siistimpää päälle. Tukka kammattuna, suihkunraikkaana, pikkutakkia ja suoraa housua.
Sinivuokot (ne kukat) ovat kauniita. Kansankielen “sinivuokot” eivät ole. En todellakaan haluaisi poimia niitä, virkavaltaa siis. Ne sen sijaan tuntuvat poimivan minut. Uudestaan, uudestaan ja taas kerran.
Asun kuulemma slummissa. Tai ainakin entisessä sellaisessa. Ei väliä, vaikka naapurikorttelissa on yksi Bangkokin kalleimmista ostoskeskuksista, muutama kalliimmanpuoleinen hotelli ja järkyttävä vuokrataso; maine on jäänyt viimeisille vuosikymmenille ainakin viranomaisten mielissä. Tämä näkyy poliisin runsaana läsnäolona, josta olen saanut oman osani vuosien varrella.
Lauantaiaamu. Lähden hakemaan aamiaistarpeita lähiseiskasta. Pukeudun shortseihin ja t-paitaan. Silmälasit päähän. Mukaani otan lompakon, passin ja avaimet. Ehdin puoliväliin katua, kun taas kerran moottoripyöräkaksikko pysäyttää. Tämä lienee jo – jos nyt ei sadas kerta – ainakin häiritsevän mones. Se sama kysymyspatteristo: mistä tulet ja minne menet?
Ja tällä kertaa jotain ekstraa:
– Onko tuo sinun tyttöystäväsi?
– Ei ole.
– Kauanko olette tunteneet toisenne?
– Ehkä pari vuotta. (Mikä parisuhdehaastattelu tämä on?)
– Onko se kännissä?
– Kysy siltä.
– Kuule sinä farang, me partioidaan ja etsitään kannabista ja kokaiinia. Onko teillä sellaista?
– Ei ole. Onko teillä?
– Ei. Mutta mitä sinulla sitten on taskussa?
– Avainkorttini. Siinä, ole hyvä. Voimmeko nyt jatkaa matkaa?
– Joo.
– Kiitos.
Kyllä henkilöön kohdistuvia tarkastuksia tehdään Pattayallakin. Kuva Walking Streetilta.
Niin tuttu tapaus
Seuraavasta on aikaa kenties pari vuotta. Olen kävelemässä aamiaiselle. Koppalakit haluavat tenttailla ja samalla tunnustella kehoani.
– Me etsimme räjähteitä.
Käsi käy takapuolessani tutkien farkkujeni taskuja.
– Aha. No hyvä, että pidätte turvallisuudesta huolta. Kiitos siitä, totean.
– Kiitos yhteistyöstä. Jatkakaa.
Näitä vastaavia tilanteita on jo niin monta, että alan tulla vainoharhaiseksi ja pelokkaaksi. Pitäisikö jatkossa pukeutua mahdollisimman läpinäkyvään asuun, jotta saa rauhassa kulkea kadulla?
“En pelkää” – Tamara kertoo tarinansa
Saan yllättäen yhteydenoton suomalaiselta Tamaralta. Hän asuu pääkaupungin ulkopuolella vahvuutenaan monipuolinen ja erittäin vahva kielitaitonsa.
– Olin lounaalla keskellä päivää, muistaakseni se oli jokin sunnuntai. Sitten se tapahtui kuin salama kirkkaalta taivaalta: nuorehko mies tulee, katsoo syvälle silmiini ja nappaa käsilaukkuni yht’äkkiä. Ottaa sen tuosta vain ja lähtee pinkomaan karkuun.
Tuttu juttu niin Bangkokissa, Pattayalla kuin Phuketissakin.
Tamara, 44, kertoo ettei antanut asian jäädä sillä kertaa siihen.
– Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun olen tullut ryöstetyksi tai näpistetyksi. Nyt päätin, kenties jopa omaa turvallisuuttani uhaten, että tämä ei jää tähän!
– Juoksin karjuen perään. Huusin ja kiroilin vain suomeksi, mutta muut ihmiset tajusivat mitä oli tapahtumassa. Olin juuri saamassa kiinni sen tyypin, kun se vaihtoi suuntaa. Onneksi lähellä olleet taksipojat kaatoivat tyypin maahan. Nuorukainen oli sitä ennen heittänyt laukkuni pois kadulle, että ei hän mitään ole muka varastanut.
Paikalliset yrittäjät sekä taksinkuljettajat halusivat ehdottomasti Tamaran tekevän rikosilmoituksen poliisilaitokselle.
– Sinne minä sitten menin. Ryöstäjän omaiset tulivat myös paikalle ja taisi rikollinen olla nopeammin ulkona kuin minä. Kesti lähes kolme tuntia ennen kuin pääsin antamaan raporttini. Piti lisäksi osoittaa henkilöä kameralle: “Toi se oli”.
– Kahden tunnin jälkeen jo meni käämi, että nyt riittää odottelu. Koska ei ollut passia mukana, hyvästä syystä, jouduin vielä viemään niille passikopion seuraavana päivänä, jotta tutkinta etenee. Koin, että on täysin turha pyytää mitään raporttia. Jos olisin jonkun paperin saanutkin, niin eiköhän se thaikkua olisi ollut. Mitä siitä olisin hyötynyt? Jos jatkossa yritetään ryöstää, en ikinä mene poliisilta apua hakemaan. Se on viimeinen taho, joka minua auttaisi.
– En tiedä, mitä kyseiselle pihistäjälle kävi. Äitinsä ja vaimonsa lapsineen tulivat sinne poliisilaitokselle itkemään. Ehkä jäi kokonaan ilman rangaistusta? Mutta ei enää ikinä samaa. Kundi oli kuulemma vasta 23 -vuotias. Perheensä oli puolustamassa häntä krokotiilin kyynelin.
– Tästä syystä en koskaan kanna alkuperäistä passia mukanani. Enkä jätä laukkuani toiselle penkille edes hetkeksi. Se on nykyisin vahvasti halausotteessani. Sen menettäminen ei toki ole oman hengen tai turvallisuuden arvoista, mutta miksi päätyä tällaisessa tilanteessa kohdelluksi tuolla tavalla?
Eivät löydy – mennyttä ovat sukat (tai kenties kalsarit, korsetti, rinulit tai vompatin makuualusta) jäivät mystisesti jälleen kerran pesukoneen uumeniin. Toinen sukka saattaa löytyä, toista ei. Tuttu juttu, ostat uudet – helppoa. Mutta jos kadotat pankkikorttisi Thaimaassa, on tilanne toinen.
Perjantai-ilta. Väsyttää. Olen taksissa matkalla työstäni kotiin. Mieli tekee sänkyyn. Yksin tai yksin. Lauantaina salille? Tai jospa korkkaisi yhden rentouttavan viikonlopun kunniaksi? Vilkaisen lompakkoani. Rahaa ei riemuitsevasti ole, mutta muovia sitäkin enemmän: löytyy kanta-asiakkuutta monenmoista, ajokortti, henkilökortti, vakuutus. Miten ihmeessä näitä tänne kertyykään? Äkkään äkkiä silti yhden puutteen. Aamulla olisin voinut vielä vannoa, että pankkikortti oli lompakossani: sillä on oma paikkansa lompsassa. Nyt ei löydy. Ei ole laukussa, ei taskuissa. Vaatimaton tulovirtani, linkkini syömiseen ja juomiseen on kadonnut kuin neula saharaan. Kadonneet sukat pesukoneessa ovat iisi juttu. Tiedän jo kokemuksesta, että nyt menee viikonloppu ###uiksi.
Kuoletan kadonneen korttini kotoa käsin välittömästi ja sanon tulevani seuraavana päivänä noutamaan uuden. Nimelläni varustetun.
– Meillä ei sellaisia enää ole, saan vastauksen.
– On teillä nämä kaikki vuodet ollut?
– Ei ole enää.
Jaa. No, on se ennenkin järjestynyt, joten menen nukkumaan.
Lauantaina herään aikaisin ylös, paiskaan pyykit koneeseen ja painun aamiaiselle. Tulevaa pankkikeikkaa varten soitan hätiin thaimaalaisen ystävättäreni Annan. Hän opiskelee lentoemännäksi ja puhuu thain lisäksi moitteetonta englantia. Anna lupautuu tulemaan pankkikonttoriin mukaani, jos tulkkausta tarvitaan.
Saavumme Kasikornin konttoriin vain parikymmentä minuuttia avaamisen jälkeen, mutta paikka on kuin pivossa jo nyt. Olen ainoa länsimaalainen. Onneksi jonotusaika ei ole kovin pitkä. Siitä plussaa.
Konttorista löytämäni thai -kielinen esite saa ennakoimaan tulevia vaikeuksia.
Contact Center, johon ei saa yhteyttä?
Kerron asiani Jamppa Tuomista siteeraten. Aamu toi, ilta vei. Asiakaspalvelija on taas, kuten tavallista, suuren urakan edessä. Koettaa saada yhteyttä Contact Centeriin noin 10 minuutin ajan. Ei vastausta. Kolmea (!) kännykkää käyttämällä sekä soittaen että tekstaten hän saa vaivoin yhteyden ja selittää asian thaiksi. Fallella on kortti kadonnut ja se haluaa saada uuden. Sellaisen, jossa on nimi. Seuraa pitkä neuvottelu. Tsekataan passi, otetaan kopiot sen sivuista jne. Lopuksi pankkineiti antaa puhelimen minulle. Joudun vielä kerran toistamaan asian. Kortti on kadonnut ja tarvitsen uuden, jossa on nimeni.
En halua olla anonyymi Priviledged Member, koska tämä on mielestäni turvallisuusriski, eikä ulkomailla välttämättä hyväksytä tällaista läpyskää. Tämän olen kokenut jokunen vuosi sitten Suomessa.
– Mikäs se tällainen maksukortti on, kysytään kahvilassa.
– Se on thaimaalainen pankkikortti, mulla on henkkarit tässä, vastaan.
– Tämä pitää kyllä nyt selvittää, sanoo tarjoilija.
– Äh, vinguta vaikka tästä, annan suomalaisen pankkikorttini kyypparille.
Thaimaahan:
Ei auta ei. Kasikorn, tuo heinähattujen suosikkipankki, ei anna muuta kuin tällaisen mielestäni lapsille tai dementiasta kärsiville suunnatun muovin vailla identiteettiä. Menetän tässä vaiheessa malttini, myönnän. Se ei tietenkään auta asiaa, joten otetaan se, mitä saadaan.
Taidanpa muuttaa nimeni “Priviledged Memberiksi”?
Kulttuurieroja
Menemme Annan kanssa lounaalle.
– Anteeksi, että korotin ääntäni siellä pankissa.
– Ei se mitään. Sitä sattuu. Itselläni on pankkikortti, joka toimii vain automaateissa. Moni thaimaalainen ei halua korttia, jolla voi maksaa kaupassa, koska sitä tulee vingutettua silloin liian huolimattomasti. Moni ei ota korttia ollenkaan, koska varsinkin vanhukset eivät ole tottuneet sellaista käyttämään kuten Euroopassa. Pankkikonttoriin mennään sekä nostamaan rahaa, että joskus laittamaan säästöön.
– Meillä Suomessa konttoreita lakkautetaan ja palvelut ovat pitkälle siirtyneet nettiin. Ehkei sekään ole hyvä vanhuksia ajatellen, tuumin.
Pankeissa on täälläkin eroja. Kilpailevalle pankille ei ole ongelma eikä mikään avata tili, antaa kortti nimellä varustettuna ja saanpa vielä pienen lahjan.
Tästä esitteestä löytyi sentään otsikoita englanniksi.
Tellervon pankkiongelmat
– Olin lähdössä ulkomaille puoleksi vuodeksi. Ilmoitin tästä Kasikorniin asiaankuuluvasti 24 tuntia ennen matkaa. Kortin luvattiin matkallakin toimivan tavalliseen tapaan, Tellervo, 64, muistelee. Menin sitten reissullani automaatille ja eihän se mitään toiminut!
– Lähetin sähköpostia, mutta sain vastauksen, että pitää soittaa asiakaspalveluun. Thaimaalainen prepaid -liittymäni ei toiminut ulkomailla, joten jätin koko roskan. Käytin sitten Visaa.
– Seuraavalla kerralla teen tämän ulkomaille lähdön niin selväksi vaikka huutamalla, että homma menee jakeluun, Tellervo naurahtaa.
Myös Tellervo on Priviledged Member. Yleinen nimi täällä Thaikuissa.
Kesäloma Suomessa aiheuttaa päänvaivaa pakatessani kapsäkkiäni – otanko mukaan toppatakin vai shortsit? Säätiedotus maalaa arvaamattoman kuvan tulevasta: Päivisin lämmintä, sitten lunta ja yöpakkasia. Suomen kesä on pahimmillaan kaksi viikkoa huonoa rekikeliä. Laitankin kassiini vähän kaikenlaista. Speedot jätän suosiolla kotiin.
Tuliaisia Thaimaasta en tällä kertaa osta kotiväelle tai ystäville – ovat varmasti saaneet jo aivan riittävästi tiikeribalsamia, chilikastiketta ja kuivattua merilevää vuosien saatossa.
Auto hakee sovittuun aikaan kotoa aamuyöstä. Matkalaukku, käsimatkatavara ja läppäri mukaan. Näillä pärjätään.
Olen ajoissa Suvarnabhumilla kuten aina: Näen unissani painajaisia siitä, että myöhästyn lennolta. Kaksi vuotta sitten entinen kollegani soitti vain 45 minuuttia ennen koneen lähtöä lentokentän ulkopuolelta kysyäkseen missä olen. Iloisella mielellä äänestä päätellen ollut tamperelainen ei heti aluksi käsittänyt, että check inn oli jo mennyt kiinni hyvän aikaa sitten ja nyt pitäisi olla menossa portille, jonne jo löntystin. Jäi sitten kaverin reissu siihen.
Mutta takaisin tähän hetkeen. Vaihdan nopeasti kentällä valuuttaa ja menen turvatarkastuksen kautta loungeen varhaiselle aamiaiselle. Lentäminen on pakollinen, paha ja lentopelkoiselle ahdistava kokemus. Koitan ravistaa ikävät tunteet pois ajattelemalla tulevaa kahta rentouttavaa viikkoa. Luen sähköpostit läppäriltäni, vilkaisen vessassa nopeasti peiliin ja lähden kävelemään porttia kohti.
Nykyisin nettikin toimii Finnairin lennoilla – näin ainakin olen kuullut. Ajattelenkin testata kyseistä palvelua ensimmäistä kertaa kunhan koneeseen pääsen läppärini… joka ei enää yht’äkkiä jostain syystä olekaan mukanani. Helvetti!
Missä hitossa se…
Paniikkinen juoksu loputtomilta tuntuvia käytäviä pitkin takaisin alkupisteeseen, jossa kerron henkilökunnalle jättäneeni sen kaikkein tärkeimmän tänne jonnekin (enkä tarkoita vaimoani). Tietsikkaa ei näy eikä kuulu. Henkilökunta ei osaa auttaa.
Tuskan hiki nousee otsalle. Takaisin portille – juosten. Lento on juuri lähdössä. Voiko loma huonommin alkaa?
“Oletko lentokunnossa?”
Vielä tunti sitten huoliteltu ulkonäköni pikkutakkeineen ja suorine housuineen näyttää nyt varsin mälliseltä. Hikoilen kuin pieni (iso) sika; vaatteet ovat liimautuneet iholle ja tukka roikkuu kuin maratonin juosseella. Hengästyttää ja ahdistaa tietoisuus siitä, että taisin juuri menettää salasanani, valokuvani, työni, pankin tunnuslukuni ja yhteystietoni lopullisesti.
Huolestuneet stuertti ja lentoemäntä tulevat tenttaamaan istuimeni viereen:
– Ollaankos sitä lentokunnossa?
Tätä kysymystä ei kohdalleni ole aiemmin tullut. Koen sen loukkaavana.
– Oletko kipeä tai kuumeessa, kun hikoilet noin paljon?
Kerron juosseeni edestakaisin etsimässä läppäriäni ja ehtineeni juuri ja juuri lennolle. Tekisi mieli ärhennellä, mutta kaivan jostain mieleni pohjalta malttia sen verran, että onnistun vastaamaan tyynesti ja hymyillen. Pyydän myös mahdollisimman ystävällisesti josko lentohenkilökunta voisi ottaa yhteyttä kentälle ja tiedustella kadonnutta matkatavaraa.
Tämän Finskin henkilökunta tekeekin lähettämällä useampia viestejä thaikkulaan matkan aikana. Turvakameroissa ei näy mitään eikä laitteesta kuulemma ole mitään näköhavaintoa. Se siitä sitten. Mennyt, mikä mennyt.
Takaisin villissä pohjolassa
Suomessa jälleen. Aurinko paistaa himmeästi. Paleltaa. Ei tunnu kesältä. Ensimmäiseksi riennän tietokoneen ostoon. Mielessäni käväisee kuinka oleellinen osa nykyihmisen identiteettiä ovatkin kaikenmoiset älypuhelimet, tabletit ja muut härpäkkeet. Niistä on muodostunut pakollinen paha työelämässä mutta samalla jonkinlainen persoonallisuuden jatke.
Kaupassa yllätyn suomalaisten hintojen kalleudesta. Samalla hinnalla saisin Bangkokissa todellisen mega-raudan. Nyt tyydytään vaatimattomampaan laatuun. Hinta uudelle kirjoituskoneelle on silti lähes 1.300 euroa. Matkakassani hupenee puolella.
Sitten hotelliin. Siinä missä 125 eurolla saa taikamaassa hulppean kalliin lukaalin, saa Suomessa vaatimattoman, joskin puhtaan ja siistin huoneen. Kukaan ei auta matkatavaroiden kanssa. Siivoojista moni on thaimaalaisia naisia. Mukavia ja huvittuneita kun moikkaan heitä omalla äidinkielellään ja kyselen kuulumisia.
Sawasdee!
Mutta nyt ensimmäiseen tapaamiseen. Olen tehnyt lounastreffit suomalaisen miekkosen kanssa, joka on palannut Suomeen monen vuoden Thaimaassa työskentelyn jälkeen. Haluan kuulla, kuinka “paluumuuttaminen” on onnistunut ja onko entistä elämää Isossa Mangossa ikävä. Elämä ja elämisen tapa on kuulemma muuttunut radikaalisti.
– Siellä oli todella rentoa. Oli lämmintä ja tuntui olevan jopa hiukan ylimääräistä rahaa taskun pohjalla. Suomessa on toisin. Köyhyys iskee. Ei ole mahdollista mennä töiden jälkeen syömään ulos. Kotona nautitaan eineksiä, 41 -vuotias huonekaluliikkeessä työskentelvä Henri kelailee. Moni asia Thaimaassa toki myös häritsi. Oli saasteista, sähköt katkeilivat eikä hommat muutenkaan sujuneet niin kuin Suomessa oli tottunut.
– Mutta enää en valita tai muistele ikävällä niitä aikoja. Thaimaassa oli puolensa. Ei se nettiyhteys aina täälläkään toimi niin hyvin, Henri hymähtää.
Käyn noutamassa jälkiruokakahvin. Suomalainen kahvi on ainakin yksi niistä asioista jotka ovat mieleeni täällä. Thaimaassa se ei maistu, vaikka maa onkin kahvinviljelyn kultamaita. Kuulen tutun äänen takaani.
Halonen taviksena.
– Jokos se kesä on todella mielestänne saapunut Suomeen? (Olen pukeutunut t-paitaan ja kesäiseen hattuun.)
– Kas, päivää jälleen presidentti Halonen. Näytän varmasti kesäisemmältä kuin mitä ulkona näyttää?
– No, tuohan on pelkästään myönteistä ajattelua, hyvä alku sekin.
– Niin, olisi kai pitänyt ottaa sukset mukaan, naurahdan.
Thaimaassa tuskin tällaista sananvaihtoa käytäisiin taviksen ja entisen päämiehen välillä. Hierarkia on Suomessa miellyttävän pieni, tuumin.
Takaisin ruokapöytään. Kysyn Henriltä kuinka hänen parempi puoliskonsa on sopeutunut Suomeen.
– Hyvin. Opiskelee hoitajaksi. Suomikin taittuu jo hyvin.
Kuinkas asuminen. Vuokrat pääkaupunkiseudulla ovat hävyttömän kalliita.
– Päädyimme asumaan Vantaalle. Siellä pieni kaksio maksaa 900 euroa kuukaudessa. Sillä rahalla olisi toki Thaimaassa asunut herroiksi. Vaimo saa kotiuttamistukea sellaiset 700 euroa kuukaudessa joten kyllä tässä pärjätään. Mutta enää ei liikuta taksilla eikä shoppailla entiseen tapaan.
Niin. Thaimaassa keskitulonenkin suomalainen voi elää lähes kuin miljonääri, mutta ahdingossa elävällä on keinot vähissä. Thaimaalaiset perheet puhaltavat yhteen hiileen: Lapset auttavat vanhempiaan rahallisesti, meillä Suomessa käännytään sosiaalitoimiston puoleen.
No mutta onko se ruoho vihreämpää aidan toisella puolella?
– Se on kaksipiippuinen juttu. Se riippuu lopulta niin paljon siitä, mitä haluaa. Thaimaassa asuessa tuntui, että rahaa riittää, mutta toisaalta sen oli riitettävä. Oli jatkuvasti epävarma olo ja tuntui siltä, että kellui vailla perusturvaa. Täällä on nyt ura ja mahdollisuus kehittyä ammatissa eri tavalla kuin ulkomaalaisena Thaimaassa. Näin siis omalta kohdaltani.
– Kaikille ulkomaille haluaville sanoisin, että GO FOR IT!. Maailmankuva avartuu väistämättä ja poissa ollessa näkee molempien maiden hyvät ja huonot puolet. Itselleni on edelleen pienoinen ihme se, että puhdasta vettä voi täällä juoda suoraan hanasta.
Lopuksi
Lopun kesälomani vietän vaatimattomasti. Ei ravintoloita, ei takseja, ei hotelleita. Majoitun ystävieni sohvalla katsellen suomalaisia tv -ohjelmia. Jopa ostos -tv tuntuu hyvältä. Ymmärrän tätä kieltä!
Mutta onko ruoho vihreämpää siellä vai täällä? Tulen siihen lopputulokseen, että kaikella on puolensa. Lopulta kysymys onkin kai siitä, mitä arvostaa.
Ulkona ei tee mieli käyskennellä kylmyydestä johtuen. Mutta toden totta: Hanavesi on hyvää ja se on käytännössä ilmaista. Ylellisyyttä suomalaisittain, jota ei kaikkialla ole tarjolla. Ihmisetkin tuntuvat ystävällisiltä. Ei ehkä liiempiä small talkeja mutta ei myöskään päällekäyviä hello sirejä.
Niin, ja se kadonnut tietokone? Saan yllättäen sähköpostitse Finnairilta viestin, jossa todetaan sen hukkuneen HP:n löytyneen Suvarnabhumilta ja että se on noudettavissa löytötavarapisteestä. Loppu hyvin.
