Maanantaina oli niin monta tapaamista, että vuokrasin käyttööni auton ja kuljettajan ja perustin toimiston auton takapenkille.
Mr. Danin kanssa ennakkoon sovitun erityisjärjestelyn mukaisesti talon kaksi työntekijää tuli vähän tavallista aikaisemmin töihin laittamaan minulle aamiaista, jotta sain jotain syödäkseni ennen vuokra-auton tuloa. Tulivat ihan mielellään, koska tiesivät meillä Luckin kanssa olevan tapana jättää aina lähtiessämme runsaat tipit.
Auton tultua lastasin siihen lehtiä, kirjoja ja sen vasta hankitun Media Padin toimistotekniikkaa edustamaan. Nytpähän nähtäisiin, mihin siitäkin oikeasti on. Reittisuunnitelma oli selkeä: Bangkok Hospital Hua Hin, Hua Hinin Seudun Suomalaisten uudet toimitilat, Tee Time Golf, Hua Hin Ham, Bacon & Meat, Hua Hin Law Office, Sampraya Social ja paluumatkalla vielä Evergreen.
Tyrkyllä oli ilmoitustilaa ja kirjoja. Paikkojen välillä autossa istuessani soittelin tapaamisia loppuviikolle ja yhden vielä samalle illallekin. Lisäksi lähettelin ja vastaanotin sähköposteja pitkin päivää. Päivän mittaan oli mahdollisuus myös alkaa hahmotella tätä tekstiä. Huawei todella näytti kyntensä pitkin matkaa. Hyvä ostos!
Mutta kaikkein parasta päivässä oli sittenkin se, ettei siihen turhaan herätty. Matkan varrelle jäi niin kirjoja kuin ilmoituksiakin. Tyytyväinen saa olla. Iltatapaamisessa hoitui vielä yksi tärkeä kuvakin siihen eiliseen artikkeliin.
Huomenna onkin sitten soi 94 -päivä.
Hua Hinin Seudun Suomalaiset muutti väljempiin tiloihin heti vuodenvaihteen jälkeen. Siellä piti käydä kahvilla ja piirtämässä pari lisäystä seuraavan lehden karttaan.
Minä kun kuvittelin, että Hua Hinin sunnuntai olisi sellaista rauhallista asettumisen aikaa. Toisin kävi.
Aamulla ei sentään ollut mitään kiirettä mihinkään. Päivitin kaikessa rauhassa eilisen matkapäiväkirjan sekä sen mellakointijutun, menin aamiaiselle, soitin vaimolle jne. Kahdentoista jälkeen aloin soitella niille ihmisille, joiden tiesin olevan töissä myös sunnuntaisin.
Eipä siinä ehtinyt kuin muutaman puhelun, kun oma luurikin jo soi.
– Sipi tässä, terve. Muistatko, kun marraskuussa juteltiin minun isästäni, joka aikoinaan toimi ulkomaalaisviraston ylitarkastajana silloin, kun Eila Kännö toimi viraston päällikkönä?
– Joo. Oikein hyvin. Suomen maahanmuuttopolitiikka oli silloin vähän erilaista kuin nyt.
– No, faija ja Irja ovat täällä nyt. Haluatko haastattelun?
– Kysytkin vielä. Selvää asiaa.
– Niin minä muistelinkin. Kysyn vielä faijalta, suostuuko se. Millainen aikataulu sinulla on tänään?
– No, kahden jälkeen on Andersin kanssa sovittu tapaaminen, mutta enköhän minä sieltä kolmeen mennessä irtoa.
– Ok. Palataan, Sipi lopetti.
Ilmeisesti sana Hua Hinissä olostani oli levinnyt, sillä seuraava soittaja oli Luck.
– Mr. BlackWhite soitti. Sillä ei ole sinun numeroasi, joten soitti tänne firmaan. Esittäytyi omalla nimellään. En alkuun tajunnut, kuka se oli. Soita sille.
– Joo, lupasin muistamatta, ettei vasta toissapäivänä ostamassani Huawein Media Padissa ollut juuri mitään puhelinnumeroita koneen muistissa. Jäi sitten soittamatta. Noh, Messengerillä, ajattelin ja unohdin sen jälkeen koko asian.
Sitten soitti Sipi jälleen ja sanoi Hannu Siljamäen olevan tulossa Happy Pigiin neljäksi. Asia sovittu.
Kun vielä Pu Lius ilmoitti voivansa tavata minua taksitolpallaan viiden jälkeen, niin saatoin vain todeta sunnuntai-iltapäivästä tulevan vähän kiireemmän sorttinen.
Taksi Mr. Danilta Andersin Prime Steakhouseen maksoi vain 100 bahtia ja kun Andersin kanssa oli saatu asiat sovittua, niin tuk tuk -taksi Hiltonin edestä soi 94:llä sijaitsevaan Happy Pigiin maksoi 150 bahtia. Ei paha sekään.
Hannu Siljamäki osoittautui paitsi erittäin mielenkiintoiseksi, niin myös helpoksi haastateltavaksi, joka ei turhia mielipiteissään ujostellut eikä sanoissaan säästellyt. Puhuimme paljon Suomen pakolaispolitiikasta ennen ja nyt. Puhuimme Eila Kännöstä ja niistä tekijöistä, jotka ovat johtaneet tähän nykyiseen pakolaistulvaan kohti Pohjoismaita.
Vankan poliisitaustan ja ministeriön hallinnon tunteva mies tiesi selvästi, mistä puhui.
Haastattelun lopuksi kiitin Hannu Siljamäkeä todella kiintoisasta juttutuokiosta ja lupasin tehdä parhaani kirjoittaakseni juuri lopettamamme haastattelun arvoisen jutun. Se juttu on luettavissa loppukuusta ilmestyvässä Hua Hinin Suomalaisessa.
Saavat lehden lukijat arvioida, kuinka onnistuin.
Kiireinen eläkeläinen Hannu Siljamäki poikansa ravintolan edessä Hua Hinin soi 94:llä.
Kiirehän siinä meinasi tulla, kun ensin piti aamulla päivittää nettisivuja, seurata yön uutisvirtaa, käydä normaaliin tapaan pesulalla katsomassa tarvitaanko siellä mitään ja jaella vielä vähän kirjoja ennen Hua Hinin laivalle lähtöä klo 12.
Onneksi olin jo edellisenä iltana pakannut kaiken valmiiksi, joten ei kun kassi käteen ja menoksi. Meininki Bali Hain satama-alueella oli tutun kaoottista ja laivan check-in -tiskille jonottaessa sain todeta väkeä olevan laivalle tulossa huomattavasti enemmän kuin viime syyskuussa. Sisällä laivassa sain sitten todeta tilaa edelleenkin olevan reilusti. Se on yllättävän iso paatti.
Jälleen kerran kyyti oli tasaista. Tokihan merellä maininkeja on – sitä sanotaan merenkäynniksi – mutta niistä töyssyihin liittyvistä kauhutarinoista en taaskaan nähnyt jälkeäkään.
Uutuutena turistiluokassa oli kaikille matkustajille jaettu ilmainen vesipullo.
Tällä kertaa matka-aika oli hieman yli kaksi tuntia ja perillä Hua Hinin satamassa odotti matkan ensimmäinen yllätys. Paikalliset taksikuskit ovat nimittäin keksineet voivansa tehdä koko päivän tilin laivalta saapuvien matkustajien muodossa. Kinusivat ensin 300 bahtia kyydistä soi 88:lle ja suostuivat pitkin hampain 250 bahtiin vasta sen jälkeen, kun kerroin käyttäneeni alusta ennenkin ja tietäväni kyydin hinnaksi 250 bahtia, mikä sekin mielestäni on aivan liikaa moisesta matkasta.
Saapuminen Hua Hinin satamaan.
Opastivat rähjäiseen lavataksiin, jossa ennestään istui toinenkin matkustaja. No, kyllähän lavataksiin kaksi mahtuu, ajattelin, vaikka mistään tällaisesta ei kyllä ollut mitään puhetta.
Taksin lähtö viivästyi ja viivästyi. Kuskiakaan ei näkynyt missään. Kun hän lopulta ilmestyi meille, toi hän mukanaan kahdeksanhenkisen kiinalaisseurueen, jotka matkatavaroineen ängettiin samalle lavalle meidän kahden lavalla ennestään istuskelleen kanssa. Tunnelma alkoi lievästi sanottuna tiivistyä.
Taksin huristellessa kohti keskustaa en voinut olla laskeskelematta, että jos itse olin maksanut kyydistäni 250 bahtia, tuo toinen eurooppalainen saman ja nuo kiinalaiset ehkä 400 bahtia, niin se tekisi 900 bahtia yhdestä kyydistä. Ei hullummin, jos ajatellaan thaimaalaisen minimipäiväpalkan olevan 300 bahtia. Siihen päivän muut kyydit päälle. Luulisi tuollaisilla tienesteillä olevan varaa edes kunnon autoon.
Perillä sain vastata koko paikan henkilökunnan kysymyksiin aiheesta Luck.
Missä Luck on?
Miksei Luck tullut?
Mitä? Onko Pattayalla niin paljon turisteja?
Alkutervehdysten ja tulokaljojen jälkeen olikin vuorossa majoittuminen tuttuun huoneeseen. Tavarat kassista kaappiin ja huoneen kampauspöydän virittely toimistokäyttöön. Sitten alakertaan wienerschnitzelille. Telkkarista tuli illalla ensin golfia Dubaista, sitten sprinttihiihdon maailmancupia Otepäästä ja vielä ampumahiihtoa. Liverpoolin ja Crystal Palacen välistä ottelua en enää jaksanut. Uni voitti.
Thaimaansuomalaisen Hua Hinin toimitus on tämän näköinen. Kuvasta puuttuu puhelin, jolla tämä kuva otettiin.
Sveitsiläispankin keräämien tietojen mukaan Thaimaa on ohittanut Intian sekä Venäjän ja sen myötä noussut maailman eriarvoisimmaksi maaksi, kertoo Bangkok Post.
Credit Suisse Global Wealth Databook 2018 kertoo lohdutonta kieltä omaisuuden jakautumisesta Thaimaassa:
“Vuonna 2016 kaikkein rikkain yksi prosentti thaimaalaisista omisti 58 % kaikesta maassa olevasta omaisuudesta. Vuonna 2018 tämä luku oli jo 66,9 %, kun vastaava luku esimerkiksi Venäjällä oli 57,1 %.”
Heikosti ei mene myöskään Turkin tai Intian rikkaimmalla prosentilla, sillä heidän hallussaan on 54,1 % ja 51,5 % kaikesta oman maansa omaisuudesta.
Vertailun vuoksi: Belgian rikkaimmalla prosentilla on 20,1 % ja Australian 22,4 % osuudet.
Thaimaan luvut muutenkin masentavia
Puolella koko Thaimaan väestöstä on hallussaan ainoastaan 1,7 % kaikesta maasta löytyvästä omaisuudesta ja jos velat otetaan huomioon, niin osalla kansasta heidän laskennallinen varallisuutensa menee negatiivisen puolelle. Peräti 70 % koko kansakunnasta omistaa yhteensä vain 5 % kansallisen omaisuuden kokonaisarvosta.
Ns. GINI -indeksillä laskettuna Thaimaa saa arvosanakseen käsittämättömät 90,2. Indeksin suurin luku on 100, mikä tarkoittaisi yhden ihmisen omistavan aivan kaiken koko maassa ja alin luku 0 tarkoittaisi puolestaan sitä, että kaikki omaisuus olisi jaettu aivan tasan kansalaisten kesken.
Tuli keskiviikko ja lähtöpäivä. Samalla tuli aika kertoa muulle retkueelle omasta pikku merkkipäivästäni.
Katamaraani Hua Hinistä kohti Pattayaa lähtisi Takiabin laiturista klo 16.00, joten käytimme keskiviikon mahdollisimman tehokkaasti laiskotellen. Luck katseli aamu-tv:tä, itse selasin internetin uutisvirtaa lähinnä Japanin tapahtumiin liittyen, yläkerrassa Tarja ja Mörkö varmaankin nukkuivat, sillä he olivat jääneet alakertaan edellisiltana meidän vetäytyessä huoneeseemme. Yhtä kaikki, aamiaistreffit oli sovittu vasta kello 11:ksi. Tänään ei ollut kiire minnekään.
Mr. Dan 88 on siitä erikoinen paikka, että vaikka sen ruokalistalta löytyy hyvinkin erikoisia aamiaisia (Suomalainen aamiainen = lasillinen vettä, vodkasnapsi ja tupakka), niin siellä voi rakennella oman aamupalansa myös aivan itse tyyliin “saisko tänään ihan vaan papuja paahtoleipien päällä, suomalaista kahvia ja lasillisen tuoremehua?” Ainoa aiheeseen liittyvä kysymys saattaa olla, että monellako leivällä?
Aamiainen oli syöty suurin piirtein klo 12 aikoihin ja laivan lähtöön aikaa vielä neljä tuntia. Mitäs nyt tehdään?
– Otetaan kaljat, ehdotin. Tänään tulee nimittäin kuluneeksi tasan 13 vuotta siitä, kun muutin Espanjasta tänne Thaimaahan. Sillä minä ajattelin vähän irtautua arjesta teidän kanssa…
Tuosta ylläolevasta pikkukuvasta voit todeta, kuinka ehdotus otettiin vastaan.
Luck näyttää esimerkin, kuinka itselle mieluinen aamiainen kootaan. Kahvia, Coca Colaa, vettä, kismakasti maustettuja nuudeleita ja Herra ties mitä heinää. Pöydällä olevia valkoisia kukkia ei ole tarkoitettu syötäviksi.
Lipunmyynti sinivalkoisille laivoille alkaa tuntia ennen aluksen lähtöaikaa, joten tilasimme taksin siinä puoli kolmen maissa ja ehdimme lipunmyyntipisteeseen viittä vaille kolmeksi. Viittoilivat meitä käymään peremmälle. Tällä kertaa ostimme liput business -luokkaan niin tätä kuin tulevia Pattayan ja Hua Hinin paikallislehdissä julkaistavia juttuja varten. Business -luokan liput maksoivat 1.550 bahtia/kpl. (n.41 €) Koitin ehdotella puolisolleni, että rahan säästämiseksi voitaisiin tehdä niin, että hän matkustaa turistiluokassa ja ainoastaan minä ammatillisista syistä business -luokassa, mutta jostain syystä tähän ehdotukseen vastattiin ainoastaan halveksivalla tuhahduksella, vaikka kuinka koitin selittää jonkun suomalaisen ministerinkin ainakin joskus toimineen virkamatkallaan samoin.
Jostain syystä Royal Thai Ferries haluaa tarkastaa ulkomaalaisten matkustajiensa passit ja myös turvatarkastus ennen laiturialueelle pääsyä on hyvin lentokenttämäinen. Kassit läpivalaistaan, metallinpaljastimen läpi kävellään ja isot matkalaukut matkustavat erillisessä rahtitilassa. Itse odotusalue on Pattayan tapaan laiturille viritetty katos varjoa antamaan ja vilvoittava merituuli huolehtii lopusta.
Kello 13 Pattayalta lähtenyt laiva kiinnittyi laituriin viittä yli kolme, purki matkustajat tavaroineen ulos ja alkoi ottaa meitä sisään varttia vaille neljä. Business -luokkaan pitää kavuta laivan takaosassa olevat rappuset ylös. Siellä on paremmat istuimet ja ilmainen tarjoilu. Lisäksi sieltä näkee maisemat paremmin. Sen pituinen se. Sama matka 300 bahtia kalliimmalla hinnalla.
Noutaja tulee. Edessä häämöttää 116 kilometrin ja kahden tunnin mittainen merimatka Pattayalle.
Pattayan päässä kiinnityimme laituriin tasan kuudelta ja saimme heti laivasta poistuessamme huomata, kuinka erilainen maailma meitä täällä odotti. Pattayan Bali Hain satama-alueesta kun näkyy tulleen todellinen tivoli! Oli esiintymislavaa artisteille, miimikkoa, Jeesuksen apostolia ja kansaa niin julmetusti, ettei kunnolla eteenpäin päässyt. Kontrasti rauhalliseen ja hiljaiseen Takiabin satamaan Hua Hinissä oli sanalla sanoen järkyttävä. Emme tuhlaa enempiä sanoja asian tarkempaan kertomiseen, mutta julkaisemme sen sijaa kaksi kuvaa, joista jokainen voi itse verrata Takiabia ja Bali Haita.
Päättyköön tämä matkapäiväkirja siihen toteamukseen, että taksi Bali Hailta kotiin Pratamnakille maksoi 200 bahtia. (n. 5 €)
Takiabin ranta 5.9. klo 15.30 laivan odotusalueelta kuvattuna.
Bali Hain satama auringon laskiessa kaksi tuntia myöhemmin. (Arkistokuva)
Tämä meidän pitkä viikonalkulomamme alkoi pikku hiljaa kääntyä loppuaan kohti, joten oli aika tehdä vähän ostoksia ja käydä tutustumassa koko reissun pääkohteeseen.
Sen verran toki piti ensin töitäkin tehdä, että jätin pian tuon eilisen artikkelipäivityksen jälkeen Luckin ja lomalaiset majapaikkaamme nauttimaan pitkän kaavan mukaista aamiaistaan, hyppäsin mopotaksin kyytiin ja piipahdin tapaamaan All Around Asia -matkatoimiston Hannaa. Sitä vähän huvitti, kun kerroin olevani ensimmäistä kertaa Hua Hinissä “ihan vaan turistimatkalla”.
Sipin Happy Pig -ravintolassa nautitun varhaisen lounaan jälkeen hyppäsin Hannan retkueemme käyttöön hoitamaan kulkineeseen ja hain muun porukan soi 88:lta, jossa nuo olivatkin jo lähtökuopissa.
Hua Hinin keskustasta löytyy mitä mainioimpia ostospaikkoja ja markkina-alueita, mutta koska lopullinen määränpäämme oli Cha-Amin puolella, päätimme lähteä siihen suuntaan ja tehdä tarpeelliset ostoksemme matkan varrelta löytyvästä Outlet Mall -myymäläkeskittymästä. Siellä on tarjolla runsaasti merkkituotteita asusteista hajuvesien kautta sisustustarvikkeisiin ja alennushaitarit vaihtelevat aina 70 % saakka poistoerien kohdalla.
Kuningas Rama VI:n henkilökohtaiset asuintilat kesäpalatsin puutarhasta nähtynä.
Reilussa tunnissa saimmekin kaiken “tarpeellisen” kasaan ja matka kohti kuningas Rama VI:n kesäpalatsia saattoi alkaa. Oikeastaan Rama VI:lle kuuluu kunnia siitä, että Hua Hin tänä päivänä on sitä, mitä se on. Se oli juuri hän, joka aikoinaan ihastui paikkaan niin, että päätti sijoittaa oman “Kultarantansa” tänne. Myöhemmin hänen pojanpoikansa ja tämän nykyisen kuninkaan isä, RamaIX sitten rakennutti oman kesäpalatsinsa lähemmäksi nykyisen Hua Hinin keskustaa.
Alue on todella valtava ja ensimmäiseksi palatsialueelle tuleva kohtaa tuolla ylhäällä pikkukuvassa näkyvän ylä- ja alasalin, joissa aikoinaan järjestettiin vastaanottoja sekä erilaisia tilaisuuksia vieraille. Yläsali oli remontissa, joten sinne emme päässeet, mutta muuten alueella sai liikuskella aika vapaasti ja täysin omaan tahtiin kunhan pysyi merkittyjen reittien rajoissa.
Tässä yhteydessä lienee syytä mainita thaimaalaisten pitävän kuninkaallisiaan sen verran kovassa arvossa, että palatsialueella tupakointi, omien eväiden nauttiminen ja jopa liian kovaääninen keskustelu on kielletty. Sopimattomasti pukeutuneet kävijät ohjataan kohteliaasti paikkaan, jossa voi pukeutua järjestävän seuran tarjoamaan vaatetukseen.
Juhlasalien ja Rama VI:n asuintilojen jälkeen olivat vuorossa miehistön majoitustilat. Palvelusväen tilat olivat sitten vielä erikseen.
Pääpalatsin alueella vaellellessamme saimme myös sadetta puutarhaan, mikä teki retkestä erityisen miellyttävän, sillä sade raikasti ilmaa ja lisäsi puutarhojen väriloistoa entisestään. Todettuamme, ettei meillä syystä tai toisesta ollut pääsyä kuninkaallisesta kylpypaviljongista edes kuvausetäisyydelle, lähdimme katsomaan, miltä kuninkaallinen teehuone näyttää.
Matkan varrelle osui vielä alkuperäiseen vartiopaikkaansa asetettu merialuetta palatsin edustalla vartioivan sotilaan muistomerkki.
Teehuonetta lähestyessä totesimme iloksemme sen alla tänäkin päivänä olevan toimivan teehuoneen, jossa lähemmin tarkasteltuna oli tarjolla monipuolinen valikoima toinen toistaan eksoottisempia teelaatuja.
Tämä “vaatimaton teetupa” taisi sittenkin olla koko retken kohokohta.
Teet jäivät tällä kertaa juomatta, koska paikasta ei saanut kahvia ja kylmien juomienkin tarjonta rajoittui huoneenlämpöiseen veteen. Taisivat pysyä uskollisina Rama VI:n aikaiselle tyylille?
Palatsin aluetta kunnostetaan koko ajan enemmän ja enemmän turistien ihasteltavaksi ja aivan varmasti myös englanninkielisten opasteiden ja kylttien määrä alueella tulee ajan myötä lisääntymään. Tällä hetkellä niitä on ainoastaan kaikkein tärkeimmissä kohdissa, mutta onneksi meillä oli matkassa oma tulkki Luckin muodossa.
Pieteetillä kunnostettu paikka, joka oli ehdottomasti koko retkemme helmi. Älkää ainakaan tätä väliin jättäkö, mikäli Hua Hinin seudulla liikutte.
Suihkulähde on viimeinen näky palatsin puutarha-alueelta poistuttaessa.
Toinen päivä Hua Hinissä alkoi myöhäisellä aamiaisella, sillä lomalaiset tahtoivat nukkua pitkään.
Myöhäisherännäisiä odotellessa Luck kävi parissa autovuokraamossa, joista toisessa ei ollut yhtään vapaata autoa ja toisessa ilmoitettiin pienimmän mahdollisen vuokrausajan olevan kolme päivää. Meillä ei ollut mitään aikomusta kuluttaa koko maanantaipäivää autovuokraamoissa pyörien, joten kun Mörkö ja Tarja lopulta valuivat alakertaan esittelimme heille taksi -vision.
Tuumasta toimeen. Aamiaiset tuulensuojaan ja suunta kohti kuninkaiden puistoa. Paikka oli huomattavasti kohentunut sitten viime näkemän. Poissa olivat ne Thaimaasta liiankin tutut hät’hätää kyhätyt rähjäiset myyntikojut, istutustyöt oli saatu valmiiksi ja muutenkin voitiin todeta kuninkaiden patsaiden saaneen arvoisensa ympäristön.
Tarja ja Mörkö ynnä muut Thaimaan suuret hallitsijat. Taustalla keskellä Thaksin The Great ja äärimmäisenä oikealla Rama V.
Patsaiden lisäksi alueella oli toki muutakin toimintaa kuten hiljakkoin edesmenneen kuningas RamaIX:n saavutuksista kertova näyttely, videoesityksiä jne. Vieraskirjaan nimensä kirjoittaneet saivat matkamuistoksi kuningaspatsaita esittävän julisteen. Ei mikään turistirysä vaan aitothaimaalainen teemapuisto. Tätä voi ihan suositella.
Sitten taksiin ja suunta kohti Hua Hinin kelluvia markkinoita. Oma markkinamatkani meinasi tyssätä jo alueen portilla, jossa kävi ilmi, että ainoastaan thaimaalaiset pääsevät sinne ilmaiseksi. Minä kun en periaatteesta maksa lippua siitä hyvästä, että pääsen ostoksille.
Mörkö ja Tarja kyllä olisivat oitis maksaneet sen 200 bahtia, eli reilut viisi euroa, jota piletistä manguttiin, mutta itse pysyin lujana siihen pisteeseen saakka, että Luck lopullta sanoi maksavansa minulle lipun, jotta porukka pysyy kasassa.
Lipunmyyjä huomasi tilanteen ja hänen ilmeestään näki, ettei tämän nyt näin pitänyt mennä, että thaikku maksaa ja farangi tulee ilmaiseksi. Hädissään hän hyvitti Luckille neljä ilmaista veneretkilippua yhteisarvoltaan 160 bahtia eli lähes sen pääsylipun hinnan.
Kelluviin markkinoihin kun voi kävelemisen lisäksi tutustua myös veneellä tai aluetta kiertävän minijunan vaunusta käsin.
Sälää ja roipetta kelluvilla markkinoilla.
Itse markkinat olivat pettymys. Mikäli odotat näkeväsi aitoja thaimaalaisia käsityötuotteita, niin kannattaa etsiä jostain muualta. Täällä on tarjolla jäätelöä, limsaa, t-paitoja, shortseja, sandaaleja ja muuta sälää. Aito turistirysä kertakaikkiaan.
Lähes puolet kauppapaikoista ammotti tyhjyyttään kauppiaiden lopetettua liikkeensä ja kadottua muihin maisemiin. Muita ulkomaalaisia näimme muistaakseni kaksi.
Kiersimme alueen jalan noin tunnissa ja jos jotain positiivista haetaan, niin reipas kävelyretki siitä saatiin. Luck osti itselleen t-paidan ja Tarja jotkut kengät ihan vaan kannatuksen vuoksi. Veneliput jätettiin käyttämättä.
Sitten taksiin ja hotellille syömään.
Ruokailun jälkeen saatoimme todeta jalkojen painavan sen verran, ettei tuonne Hua Hinin yöhön taida tänä iltana viitsiä ja kun vielä Kim perheineen osui paikalle illastamaan, niin ilta Mr. Danilla vierähti ihan mukavasti. Punkkaan puoli kymmeneltä.
Kimin vakavanoloinen poika saatiin kuin saatiinkin hymyilemään, kun otettiin äitinsä kameran taakse vilkuttamaan.
Tällä kertaa ei lähdettykään Hua Hiniin varsinaisesti työkeikalle, vaan vapaa-aikaa viettämään kahden kaverin kansssa, jotka eivät kaupungissa ole ennen käyneet. Mörkö ja Tarja kun pitivät meitä “ihan luotettavan oloisina paikallisoppaina”.
Sunnuntai 2.9. alkoi varhain ainakin lomalaisille, koska lipunmyynti laivaan alkaisi kahdeksalta ja halusimme ostaa liput varmoina siitä, että kelien puolesta se paatti ainakin pääsee lähtemään. Bali Hain satama-alueella Pattayan päässä oltiinkin jo klo 7.30, joten meille jäi hyvin aikaa katsoa, mitä kaikkea uutta sinne oli rakenneltu sitten viime näkemän.
Keli oli mitä mainioin, joten ostimme liput hintaan 1.250 bahtia/henkilö (n. 33 eur.) turistiluokassa ja laiva lähti Pattayalta vasta kello 13 eikä klo 10, kuten esitteessä oli mainittu. Johtui kuulemma vuorovesitilanteesta.
Itse laivamatka sujuikin sitten sangen leppoisasti ja kesti kaksi tuntia. Aluksessa oli hyvin lentokonemaiset istuimet, kaksi isoa videoruutua matkustamon edessä ja tarjoiluvaunu, josta sai ostaa pikkupurtavaa ja alkoholittomia juomia sangen kohtuullisiin hintoihin. Tarkempia tietoja laivayhteydestä Pattayan ja Hua Hinin välillä voi lukea syksyn ensimmäisistä Pattayan Suomalainen ja Hua Hinin Suomalainen -lehdistä.
Tällaista siellä katamaraanissa on. Mukavaa matkantekoa.
Takiabin satama Hua Hinissä yllätti meidät täysin. On nimittäin mieluummin sille katamaraanille suunniteltu parkkiruutu kuin mikään varsinainen satama. Kalastusaluksia näimme hieman kauempana takseja kohti könytessämme. Satamasta saa taksin vaivattomasti. Palvelu ja opastus on erinomaista. Taksi keskustaan maksoi 300 bahtia, mikä mielestämme ei neljältä hengeltä ollut ollenkaan paha hinta. Pari euroa per nuppi.
Majapaikaksi olimme valinneet työreissuilta tutun Mr. Dan’s 88 Guesthousen, koska se on mutkaton paikka, jossa on erittäin hyvä palvelu. 700 bahtia/yö aamiaisineen. Alle 20 euroa. Nimensä mukaisesti paikka sijaitsee Hua Hinin soi 88:lla. Lisätietoja paikasta saat helposti klikkaamalla tuossa oikealla olevaa Mr. Danin banneria.
Siellä paikan runsaat ruoka–annokset nautittuamme siirryimme huoneisiin purkamaan tavaroita, suihkuun jne, kunnes tuli aika vaimoväen lähteä iltamarkkinoille ja miesten siirtyä sen illan ainoaan oikeaan osoitteeseen, eli formulakatsomoon vahtaamaan Monzan GP:tä.
Vaimot osoittivat suurta viisautta ja kaukonäköisyyttä palaamalla markkinoilta vasta 11 kierrosta ennen maalia. Aikaisesta aamusta johtuen porukka oli lähetyksen päättyessä jo sen verran tattis, että vetäydyimme huoneisiin ja sovimme aamulla lähtevämme kohti uusia seikkailuja. Suunnitelmissa on vuokrata auto.
Matkalippujen “kansipuolella” on aina joku meriaiheinen kuva ja kääntöpuolella ne varsinaiset matkatiedot.
Kaikki lysti loppuu aikanaan ja kun tuli aika alkaa kerätä kamppeita, niin muistelin vielä muutamia tuokiokuvia kuluneelta loppuviikolta.
Maalla iloitsevat aivan eri asioista kuin kaupungeissa. Esimerkiksi Luck osoitti kylän keskustan läpi kulkiessamme tienvarressa könöttävää kaivoa ja kertoi hyvin muistavansa nuoruusvuosiltaan, kuinka koko kylä haki talousvetensä sieltä.
– Tämä meidän pieni kylämme ei vielä silloin ollut vedenjakelun piirissä ja tuo kaivo oli paitsi vedenhakupaikka, niin myös kyläläisten luonteva tapaamispaikka. Ilmoitustauluakin me siihen joskus harkittiin, mutta tultiin siihen tulokseen, että se on tarpeeton. Tieto kulkee muutenkin näiden kaivokäyntien yhteydessä. Ja tiedätkö, aina jos ei muka ollut mitään tekemistä, niin sai hakea vettä, Luck muisteli.
Sain tästä todellisen ahaa -elämyksen. Siksi sen täytyy koko ajan olla tekemässä jotain, kun se on pienestä saakka semmoiseen tottunut. Ei paha. Ei paha yhtään.
Samalla, kun ihastellaan tuota naapuritontille noussutta isompaa huvilaa (pikkukuva), otetaan tähän väliin kuva Thaimaansuomalaisen maaseututoimituksen avokonttorista, jossa on kaikki tarpeellinen:
Tässä tämä on kaikessa komeudessaan. Jos nyt jostain pitäisi luopua, niin ehkä me pärjättäisiin ilman tuota läppäriä…
Ja maalla kun ollaan, niin täällä voi kasvatella melkein mitä tahansa. Luck harrastaa limesitruunoita.
Näitä kerättiin tänään pussiin 2 kg kotiin vietäviksi.
Lähistöllä kasvaa myös bambua, josta on paitsi läheisen huonekaluverstaan tarveaineeksi, niin myös oiva lisä ruokatarpeisiin. Tällä on tarkoitus huomenna jatkaa currya, jota kuulemma tarjoillaan sunnuntai-iltana pesulalla auttaneille kunhan ollaan kunnolla kotiuduttu.
Myös kiinalaisen keittiön tarpeistoon kuuluu bambu oleellisena osana.
Se läheinen huonekaluverstas puolestaan on yhden miehen yritys, joka valmistaa puuhuonekaluja asiakkaan tilausten tai jopa itse toimittamien piirustusten perusteella. Paikka näyttää suomalaisen työsuojelutarkastajan märältä unelta.
Täällä tehdään huonekaluja mm. bambusta ja palisanterista.
Puuseppä on huolellisen ja taitavan miehen maineessa ja kaikissa lähikylissä kyllä tiedetään, mistä ne tärkeimmät huonekalut hankitaan, kun kunnollisia tarvitaan. Ei se puitteita katso, millaista jälkeä talossa syntyy.
– Ensin saatiin sähköt, sitten tuli vesijohto, Luck muistelee edelleen. Kaikki laittelivat kilpaa omia vesipisteitään kotipihoilleen kun kenellekään ei tullut edes mieleen niitä voitavan asentaa myös taloihin sisälle. Ne kyläkaivolle kokoontumiset loppuivat kuin seinään. Jos katsot noita tienvarsien viereen paalujen päälle rakennettuja taloja, niin voit tänäkin päivänä niiden alla nähdä nyt jo vähemmälle käytölle jääneen vedenottopisteen. Ne ovat joskus olleet talojen ainoita. Sen ilmoitustaulun sijasta meillä on nyt alettu keskustella mahdollisen muistomerkin tarpeellisuudesta tuon kyläkaivon yhteyteen. Olisihan se edes jonkinlainen muisto siitä, millaista täällä on joskus ollut.
Luck osoittaa minulle niinikään kyläkeskustassa sijaitsevaa kahden tien risteykseen pystytettyä rakennusta.
– Tuo on tällä kylällä uusinta uutta, lasten päiväkoti/leikkikoulu. Niin monet tekevät kahta työtä, että alle kouluikäiset lapset on pakko saada päiväksi johonkin. Tämä on todellinen helpotus niille, jotka ensin menevät esim. Sakon Nakhonin kaupunkiin päivätöihin ja tulevat sitten illaksi hoitamaan karjaa tai viljelyksiään. Toki sitä karjaa pitää nousta hoitamaan jo ennen varsinaiseen päivätyöhön lähtöä. Elämä täällä on hyvin erilaista kuin jossain Bangkokissa tai Pattayalla. Ammatitkin vähän toisenlaisia.
Näin sunnuntaisin tämä paikka on tyhjä, mutta arkisin tällä pihalla käy melkoinen vilske.
Luckin kotikylä on sen verran pieni, ettei sillä oikein ole omaa nimeäkään, vaan paikka on nimetty 10 km pohjoiseen sijaitsevan Na Wan kylän mukaan ja tarkempi suunnistaminen tehdään sitten talon nimien perusteella ja tienvarsigalluppien voimalla. Joistain GPS -systeemeistä voidaan toistaiseksi vain haaveilla. Mikäli jossain taloudessa on internet -yhteys, niin se on jo maininnan arvoinen asia. Näissä mietteissä ehdotankin vaimolleni, että 10 km Na Wan kylästä etelään sijaitseva kylä voitaisiin hyvin ristiä Etelänawaksi, mutta juttu ei kielimuurin takia vaimolle oikein aukea.
Ja vielä sokerina pohjalla: Sakon Nakhonista hyppäät tunnissa keskelle Bangkokia vaikka päiväseltään shoppailemaan. Päivittäisiä lentovuoroja on pitkin päivää neljä kappaletta, joista kolmea operoi Nok Air ja yhtä Air Asia. Kuva on otettu aivan kentän ainoan lähtöportin, lähtöportti ykkösen edestä ja tuolla takana on sitten kentän “tuloaula”. Kentällä on pari kioskia ja muutama juoma-automaatti matkustajien viihtyvyyden takaamiseksi. Kännykänkin siellä saa ladattua. Nettiyhteyttä ei tosin ole.
Sakon Nakhon International Airport koko komeudessaan: Täältä pääse neljästi päivässä Don Mueangin lentokentälle ja siinä ne tämän kentän lentovuorot sitten olivatkin.
Todettakoon heti alkuun, ettei lehmänkauppoja ainakaan tällä kertaa tarvinnut tehdä, sillä kaupitteilla ollut lehmä oli jo myyty.
Maalla syntynyt Luck oli jo saanut minut vakuuttumaan siitä, että lehmä on hyvä sijoitus ja kymmenen lehmää vielä parempi.
– Kaksi vasikkaa irtoaa noin 70.000 bahtin (n. 1.850 eur) hinnalla ja kun kyse on lihakarjasta, niin puhdasta voittoa kertyy täysikasvuisista otuksista vähintään 60.000 bahtia lehmää kohti kaikkien kulujen jälkeen. Työtä ja huolenpitoahan ne vaativat, mutta velipoika on luvannut muiden lehmiensä ohella hoitaa niitä, jos saa puolet tuotoista, Luck kertasi tätä lehmänkauppakuviota aikoinaan. Tunsin itseni Juha Sipiläksi sote -uudistuksen pyörteissä.
– Mutta jos ne lehmät kerran ovat niin hyvätuottoinen sijoitus, niin minkä ihmeen takia veljesi haluaa niitä meille myydä, ihmettelin.
– Sen tytär aloittaa yliopisto-opinnot Udon Thanissa ja syksyä vasten tarvitaan nyt käteistä rahaa, kuului vastaus. Ensimmäinen vuosi kun aina on se kaikkein kallein.
Elämänne tilaisuus. Vain meiltä, vain teille ja vain tänään, ajattelin.
Tämänaamuinen juttutuokio Tongchain kanssa sai ajattelemaan asioita uudemman kerran vaikkei meillä mitään varsinaista kaupantynkää enää näissä lehmäasioissa ollutkaan. Niiden kylähääjuhlien yhteydessä jo tutuksi tullut kaveri kertoili maatilataloudesta ja siihen liittyvästä ansaintalogiikasta täysin ilman myyntipaineita ja sai vakuutettua, ettei näitä hommia sentään aivan turhaan tehdä. Farmaria suuresti huvitti, kun kysyin mitä tukia hän saa valtiolta maatilatalouden harjoittamiseen.
– Minä en kuule Gizmo tiedä millaisessa maailmassa sinä olet kasvanut, mutta kyllä täällä Thaimaassa se on kaikille selvää, että mitään yritystoimintaa ei kannata edes aloittaa, jos siihen vielä valtion tukeakin tarvittaisiin. Enkä minä sitä paitsi edes tiedä mistä semmoisia ylipäätään voisi hakea. Saako niitä Suomesta ja voinko minäkin hakea? Onkos teillä siellä muitakin tukia haettavana?
En viitsinyt jatkaa aiheesta. Onhan se ihan järjetöntä, että ensin maksetaan hirveät verot, joilla palkataan virkamiehiä lukemaan erilaisia tukihakemuksia ja päättämään kenelle palautetaan hänen omia rahojaan ja kuinka paljon. Onkohan kukaan ikinä laskenut kuinka paljon Suomen julkinen sektori säästäisi rahaa, jos erilaisten tukien ja lisien sijasta voisi tämmöiset rahat vähentää suoraan verotuksesta tietyn taulukon mukaan? Näin menetellään hyvin pitkälti esim. Ranskassa. Tulipahan taas mokattua. On velipojalla kylillä kertomista jahka me täältä lähdetään.
– Mutta älä huoli vaikka meiltä nämä kaupat nyt jäivätkin tekemättä. Lokakuussa on seuraavan kerran vasikoita kaupan ja mikäli silloin haluat vaikka vain yhden, niin saat minun sinulle valitsemani yksilön hintaan 35.000 bahtia.
Tästä Tongchaista vielä sen verran, että mies oli häissä niin eri tavalla pukeutunut kuin kotioloissaan, että vasta siellä farmillansa oivalsin hänen olevan juuri se sama veli, joka ennen kasvatti sikoja. Farmi oli muuten ihan ennallaan, mutta sikala vain oli muuttunut navetaksi. Ilmeisesti isommista eläimistä saa isommat katteet.
Olen tässä nyt pitkin iltaa koittanut löytää sisäistä cowboytani, mutta hiljaista on ollut. Ehkäpä meistä ei oikein ole lehmänkauppoihin?
Suomessa arvovaltaisesti pukeutunut vierasjoukko käy todistamassa parin kirkollista vihkimistä ja sen jälkeen jossain hillitysti syömässä. Thaimaassa tätä pidettäisiin todella murheellisena meininkinä.
Kylähäiden toinen päivä alkoi klo 7 aamulla. Sanotaan nyt, että toinen päivä, sillä meille se oli vasta toinen päivä. Valmistelut oheisremellyksineen kun olivat alkaneet jo tiistaina.
Sukulaisina meidän tuli omalta osaltamme olla varmistamassa avioparin tulevaa avio-onnea ja thaimaalaisittain se tapahtui näin:
Ensin Luck sitoi morsiamen ranteen ympärille nauhan, toivotti hänelle Thai -kielellä kaikkea hyvää ja antoi tälle 500 bahtia kouraan. Sen jälkeen oli minun vuoroni tehdä samoin. Luckin suku on onneksi erittäin korkeasti koulutettua väkeä koko porukka ja kun morsio kerran puhui sujuvaa englantia, niin sanoin hänelle näin:
“Toivotan sinulle ja aviomiehellesi pitkää ikää, onnellista avioliittoa ja menestystä kaikissa niissä hankkeissa mihin ikinä ryhdyttekään. Niinikään toivotan teille onnellisia yhteisiä vuosia ja toivotan teidät aina tervetulleiksi kotiimme, oli se sitten Pattayalla, Bang Sarayssa tai täällä Sakon Nakhonissa.”
Sen jälkeen oli minun vuoroni antaa hänelle 500 bahtia.
Tämän jälkeen oli Luckin vuoro toistaa sama kaava sulhasen kanssa ja sitten minun. Tätä rituaalia ennen olin toki hauskuuttanut hääväkeä kaatumalla rähmälleni vastavihittyjen eteen, kun en oivaltanut heidän istuvan varta vasten rakennetulla korokkeella onnentoivotuksia vastaanottamassa. Joopa joo, kaikki minua paremmin tuntevat tietävät meikäläisen parhaimmillaankin olevan ketterä kuin postijuna.
Kaikki sukulaiset sitoivat vuorollan vastavihityt “yhteen” onnentoivotuksin ja rahalahjoin.
Me, jotka tulimme tilaisuuteen myöhässä, taisimme olla toiseksi viimeisiä onnentoivottajia sillä lähes välittömästi rituaalin jälkeen Luckin nuorempi veli tuli sanomaan, että “nyt Gizmo tuolla teltalla on kanakeittoa, olutta ja viskiä sekä karaoke”. Se kanakeitto oli listalla kuulemma siksi, että oli vielä aika aikainen aamu, eikä mitään kovin tuhtia voinut vielä syödä.
Tässä vaiheessa sain sitten huomata, että tieto Luckin suomalaisesta kustantajamiehestä oli kylällä levinnyt erittäin tehokkaasti yhden yön aikana.
Paikallisen rakennusfirman edustaja kävi käyntikorttinsa jättämässä, maansiirtourakoitsijan kanssa tehtiin itse asiassa jo alustava sopimus, jonka yksityiskohdista hän ja Luck päättävät myöhemmin, paikallinen veteraanijärjestö (?) kyseli sponsoritukea jne.
Luck kävi pelastamassa minut brunssipöydästä takapihan karaoke -puolelle, jossa hänen veljensä kilpaa hoilasivat paikallisten rytmien tahtiin.
Tätä kirjoitettaessa kello on vähän alle kaksi iltapäivällä, Luck on pesemässä hullua koiraamme ja itse istuskelen tässä mökkimme kuistilla miettien että kyllä maalla on mukavaa.
3 kpl Luckin pesulasta tuttuja likkoja yhdessä sulhasen kanssa.
Linjuriauto se maantien tässä lähti lopulta klo 8.10 kohti Morchittia Bangkokissa.
No, ei hätiä mitiä, vasta klo 12.50 lähtee kone Don Mueangilta meillä ajateltiin. Bussiliput Pattayalta Morchitin linja-autoasemalle Bangkokissa maksoivat 117 bahtia/nuppi eli yhteensä jotain kuusi euroa meiltä kahdelta.
Morchitissa oltiin noin klo 10.30 ja siitä 25 minuuttia taksilla Don Mueangille maksoi 123 bahtia, kun ei ollut pahemmin ruuhkaa. Näin ollen olimme lentokentällä jo klo 11.00.
No mitäs siinä. Vessaan ja McDonaldsille, joka lienee Suomen tunnetuin moottoripyöräkerho, Hell’s Burgers, jos tiedätte ja sitten kohti lähtöporttia 74. Tällä vaelluksella saimme havaita, että Don Mueangin lentokenttä on muutaman vuoden “korpivaelluksensa” jälkeen pessyt kasvojaan tuntuvasti.
Tämmöistä siellä nykyään on. Ennen niin tyhjät liiketilat ovat nyttemmin täynnään McDonaldseja, myymälöitä jne.
No, Nok Airin kone oli semmoinen pikku potkuriverstas ja sillä päästiin Luckin kotitanhuville reilussa tunnissa. Autolla matkaa taittaessa ei muuten tajua miten erilaiselta Thaimaa näyttää, kun yllättäen lennätkin Bangkokista, Pattayalta tai vaikka Phuketista reilun tunnin verran pohjoiseen.
Häätaloon
Täällä Thaimaassahan se ei sitten mitenkään käy, että kaukaa saapuneet häävieraat vietäisiin suoraan mökilleen vaikka näillä olisi millainen vessahätä tahansa. Ei ei. Lounaalle pitää mennä ja sen päälle vielä kahvit juoda kunnes itselleni tuli semmoinen hätä, että jouduin Luckin veljelle sanomaan, että “nyt ne auton avaimet tänne ja v-tun äkkiä tai kohta falle paskantaa housuun.
Avaimet tulivatkin siinä silmänräpäyksessä ja niin me lopulta pääsimme katsomaan missä hantissa se meidän mökki nykyään on.
Pikaisten Cokisten (Luck) ja Heinekenien (arvaatko kuka?) jälkeem pikaruiskuun ja lakimiespiireistä tuttuun vaateiden vaihtoon ja varsinaista vihkimistä edeltäviin hääjuhliin, jonne oli kutsuttu ainoastaan koko Nawan kylä.
Menemättä sen enempää yksityiskohtiin voin vakuuttaa koko kylän nyttemmin tietävän Luckin olevan naimisissa suomalaisen miehen kanssa ja sanovan “kippis” kaikissa kyläjuhlissa tästä eteenpäin.
Varsinainen vihkiminen perjantaina klo 8.
Häätalossa oli melkein koko suku meitä osottamassa. Kuvan vasemmassa takanurkassa urkistelee morsiamen mummo, joka on myös Luckin äiti.
Tänä aamuna klo 08.00 lähtee linja-auto Pattaya Nuan asemalta kohti Morchitin linja-autoasemaa Bangkokissa. Sieltä matka jatkuu taksilla Don Mueangin lentokentälle, josta hyppäämme Nok Airin kyytiin määränpäänä Sakon Nakhon.
Aiemmista reissuista mm. juuri Sakon Nakhoniin, Phitsanulokiin ja Nakhon Phanomiin olemme oppineet, ettei tätä väliä kannata mennä autolla. Sisämaan lennot Thaimaassa ovat niin edullisia, että kaksi henkilöä lentää edestakaisin suurin piirtein kolmen bensatankillisen hinnalla ja matkaa on sentään tässä tapauksessa noin 800 km/suunta.
Sakon Nakhonissa olemme hyvin kotikentällä, sillä koko Luckin suku on sieltä lähtöisin ja tukikohtanamme toimii tuttu “kesämökki” jo vuosien takaa. Tällä kertaa ohjelmassa on perusteellinen katsaus thaimaalaisiin häihin siten, kun thaimaalaiset itse ne toteuttavat ja samalla tulee testattua tuon vasta hankitun matkaläppärin tablettiominaisuuksia. Siitä kun saa näytön irti näppäimistöstä, jolloin se alkaa toimia tabletin tavoin.
Matkan muusta ohjelmasta tiedämme toistaiseksi vain sen verran, että saatamme hyvinkin joutua tekemään todelliset lehmänkaupat, sillä Luckin eno haluaisi jostain syystä myydä meille lehmän ja meitä molempia kiinnostaa hirveän paljon, miksi kahdella city-ihmisellä pitäisi olla ns. oma lehmä ojassa Sakon Nakhonin suunnalla. Onneksi se kesällä 2015 esittelemämme sikala on nyttemmin myyty, niin ei sentään sikailemaan tarvitse ruveta.
Tulevista häistä ennakkotietona sen verran, että täällä Thaimaassa häät ovat ilojuhla, jossa ei pukeuduta ainakaan mustiin. Kahteen laukkuumme olemmekin varanneet mahdollisimman värikkäitä vaatteita ja häälahjan sijasta täällä annetaan vastavihityille kirjekuoressa käteistä rahaa tulevia kodin hankintoja varten. Kyläläiset antavat kukin kykynsä mukaan 300 – 500 bahtia, mutta me kaupungissa asuvat sukulaiset laitamme kuoreen kuulemma 2.000 bahtia. (n. 55 €) Morsio kun on Luckin veljentytär.
Päivitämme matkan tapahtumia näille sivuille huomisaamusta 20.7. alkaen aina sunnuntaille saakka, jonka jälkeen normaali uutisvirta Thaimaasta taas jatkuu.
Lisätietoja matkakohteesta ja sen maisemista oheisessa artikkelissa, joka aikoinaan oli yksi ensimmäisiä “Tämä on Thaimaa” -otsikon alla julkaisemistamme jutuista:
Olen joissain yhteyksissä aiemminkin tullut todenneeksi, että Thaimaa on vähän niin kuin Suomi 1970 -luvulla. Semmoiset 40 vuotta tätä päivää jäljessä. Tässä jälleen yksi tapaus, joka todistaa asian.
Kaikki sai alkunsa siitä, kun pankissa sanoivat, että firmalle kannattaisi avata nettipankkitili. Sen jälkeen ei kuulemma tarvitsisi joka maksutapahtuman perässä aina pankissa juosta.
Tilin avaamiseen vaadittiin yhtiökokouksen pöytäkirja, jossa vahvistettiin yhtiökokouksen nyttemmin päättäneen MaijaGizmo Co.,Ltd:n tarvitsevan nettipankkipalveluita. Sanoin konttorinjohtajalle, että yhtiö olen minä ja se kokous voidaan pitää tässä ja nyt. Mihin voin allekirjoittaa?
Sain kuulla, ettei se nyt ihan niin mene, vaan kirjanpitäjältä pitäisi käydä hakemassa tukku papereita, joissa todistetaan firman olevan olemassa, edelleen pystyssä ja semmoisessa juridisessa asemassa, että näinkin iso ja tärkeä päätös voidaan sen nimissä tehdä.
– Mutta teillähän on jo kaikki firman paperit! Ne toimitettiin tänne silloin kun tiliä avattiin ja tilitapahtumista voi lapsikin päätellä firman olevan päivittäisessä toiminnassa edelleen, remelsin.
– Tähän tarvitaan tuoreemmat paperit, pankinjohtaja sanoi, kerrot vaan kirjanpitäjällesi mitä tarvitaan, niin se kyllä tietää mitä pitää tehdä.
Asia vilpitön. Keon juttusille Hans Lankarin toimistoon ja supinaa, että nettipankkia varten pittäis ny papirossia suaha. Keo on jo vuosia sitten ymmärtänyt, että ainakaan näihin kirjanpitoon liittyviin asioihin minulta on turha odottaa yhtä ainutta järkevää kommenttia ja nyökkäsi stoalaisen tyynesti.
– Tule ensi viikolla hakemaan.
Seuraavalla viikolla takaisin pankkiin.
– Onko sinulla passi mukana, kysyi yläkerran asiakaspalvelussa työskentelevä pankkineiti.
– No ei varmana ole, vastasin, tässä on kaikki minun thaimaalaista firmaani koskevat tiedot ja kaikki ne paperit, jotka tuo mies (osoitin lasikopissaan istuvaa pankinjohtajaa) käski minun tänne tuoda eikä kukaan missään vaiheessa ole maininnut passista yhtään mitään. Sitä paitsi teillä on jo miljoona kopiota siitä.
– Passi pitää olla, pankkineiti sanoi, sillä ilman sitä tämä ei onnistu.
– Mutta teillähän on jo miljoona kopiota minun passistani?
– Tähän asiaan liittyen pitää olla oikeaksi todennettu kopio voimassa olevasta passista.
– Mutta kun teillä on! Otetaan yksi kopio jostain niistä miljoonista passikopioista ja todistetaan se oikeaksi. Tuossa on minun thaimaalainen ajokorttini joka käsittääkseni on virallinen henkilöllisyystodistus tässä maassa.
– Ei se käy. Sinun täytyy nyt vain tulla uudestaan sen passin kanssa.
Mikäli olisin ollut viisas, niin olisin jo tässä vaiheessa heittänyt kirveen kaivoon ja sanonut sitä vanhaa vitsiä mukaillen, että “pitäkää se saatanan tunkkinne”.
Ei ole väliä oletko rikas vai köyhä – tärkeintä on, että sinulla on paljon rahaa.
Tyhmä kun olen, niin hain passini ja tulin vielä samana päivänä takaisin.
Parin passikopion (järjestyksessä 1.000.001 ja 1.000.002) ottamisen ja allekirjoitusten jälkeen sain sitten mukaani vaaleansinisen laatikon, jossa oli suurin piirtein ison avaimenperän kokoinen “token” jota tulisin tarvitsemaan nettipankin salattuun maailmaan pääsemiseksi.
– Sinulle tulee lähipäivinä sähköpostitse käyttäjätunnukset ja olet kahden viikon sisään saava kirjattuna kirjeenä PIN -koodin tilisi käyttöä varten, pankkineiti sirkutti.
Odottelin pari viikkoa. Ei tullut sähköpostia eikä tullut kirjattua kirjettä. Soitin pankin valtakunnalliseen palvelunumeroon ja vain 25 minuutin odottelun jälkeen pääsin asiakaspalvelijan juttusille, joka kertoi, ettei tämä asia kuulu hänelle ja hän yhdistää minut eteenpäin asiaa hoitavalle henkilölle. Sitten puhelu katkesi.
Uusi vääntö 1333 ja noin 20 minuutin odotus. Tällä kertaa luuriin osui aivan oikeasti näistä nettipankkikuvioista vastaava henkilö, joka ensi töikseen kysyi minun käyttäjätunnustani. Vastasin soittaneeni juuri siksi, etten ole sellaista saanut. Mies lupasi lähettää sen minulle 10 minuutin kuluessa ja näin tapahtuikin. Innostuneena koitin ottaa internet -pankkipalveluni käyttöön, mutta edelleen nettipankki väitti etteivät tietoni täsmää heillä oleviin tietoihin. Uusi yhteys pankin asiakaspalvelunumeroon.
– Sinun pitää käyttää sitä PIN -koodia, jonka olemme sinulle lähettäneet, miesääni luurista vastasi.
– Mitä ihmeen PIN -koodia? En minä ole mitään saanut.
– Hetkinen, miesääni sanoi ja laittoi pimpelipomin soimaan.
Noin 10 minuuttia myöhemmin jätkä palasi luuriin ja sanoi tarkistaneensa Bangkokin postista, että lähetys on meille perille toimitettu ja allekirjoitettu vastaanotetuksi.
– Teillä on siellä töissä khun Oblat, joka on ottanut sen lähetyksen vastaan.
Kerroin äijälle, että meidän talossa minä maksan palkat kuukausittain enkä ainakaan lähimuistilla muista maksaneeni palkaa yhdellekään Oblatille, Rublatille tai Koblatillekaan.
– Voisittekohan te lähettää sen minulle uudestaan?
Thaimaa on tutkitusti yksi maailman helpoimmista paikoista perustaa yritys, mutta ainakaan nettipankkitilin avaamista ei näiden kokemusten perusteella voi suositella.
– Tässä tapauksessa teidän täytyy mennä takaisin sinne omaan tilinpitäjäpankkiinne ja selvittää asiaa siellä, sanoi puhelinpalvelija.
– No kiitos sinulle ja kuulemiin, vastasin kaikkea muuta kuin tyytyväisenä saamaani “puhelinpalveluun”.
Kun sitten torstaina 5.7. palasin vaaleansinisen laatikkoni kanssa pankin toisen kerroksen asiakaspalveluun, niin se minulle alunperin nettisopimuksen tehnyt pankkineiti pakeni oitis paikalta. Näki, mitä minulla oli mukanani, arvasi luultavimmin kokemuksesta, mitä oli tulossa ja katsoi parhaaksi lähteä lounaalle. Kello oli puoli kaksitoista. Asiaa tuntematon miesvirkailija, jonka sangen lyhyessä ajassa tajusin asiaa vieläkin tuntemattomammaksi, otti minut vastaan vuoronumerolla 012.
Kerroin hänelle koko historian ja sanoin, että PIN -numeroa tässä ollaan vielä vailla. Mies näytti minulle sen ison avaimenperän kokoisen laitteen PIN -numeroa ja sanoi, että “tuossahan tuo on”. Minä siihen, että “ei varmasti ole” ja “kokeiltu on niin kotona kuin teidän puhelinpalvelunkin kanssa ja ei toimi”.
– Sanoivat minulle, että tänne pitää tulla tätä asiaa selvittämään.
Jotta tehtäisiin pitkästä jutusta vähän lyhyempi, niin voitanee todeta, ettei kukaan ainakaan tässä konttorissa oikein tunnu tietävän miten heidän oma nettipankkinsa toimii. Tämäkin äijä soitti suureksi yllätyksekseni samaan palvelunumeroon jossa itsekin olin asioinut ja alkoi toistaa samoja harjoituksia joita jo kotioloissa olin ystävällisen puhelinäänen opastuksella tehnyt. Tämänkö takia tänne konttoriin piti tulla?
Konttorissa viettämäni tunnin aikana sain kaikkien yhdessä tekemiemme harjoitusten jälkeen kuulla, että minun pitää pyytää kirjanpitäjältäni uudet paperit ja aloittaa koko prosessi alusta.
– Ei muuten pidä, sanoin nyt jo hikiseksi muuttuneelle pankkivirkailijalle, vaan minun pitää vaihtaa pankkia. Eikä tämä sinun syytäsi ole, lohduttelin miespoloa, mutta nuo tokenit, salasanat ja kaikki muukin tähän liittyvä jää nyt kyllä sinulle. Kiitos ja hei.
Thaimaa on jo vuosien ajan ollut aurinkoon ja lämpöön kaipaavien suomalaisten yksi suosituimmista lomakohteista ja monelle jo tavaksi muodostunut vuosittainen reissu kylmää pohjolan talvea pakoon. Maan useat kohteet
ovat monelle suomalaiselle nimeltä tuttuja, mutta mitä keskivertosuomalainen oikeastaan tietää todellisesta paikallisesta elämäntyylistä?
Paikallista kulttuuria miettiessä ensimmäisenä mieleen saattaa putkahtaa asia, josta Thaimaa on hyvin tunnettu: ruoka ja Thai -keittiö. Paikalliseen ruokaan ja siihen liittyviin tapoihin tutustuminen onkin maassa kuin maassa oiva tapa oppia ymmärtämään paikallista kulttuuria. Monen eurooppalaisenkin rakastaman Thai -keittiön perusta on Thai -riisi ja nuudelit sekä erimakuiset ja -vahvuiset curryt. Makuja voisi kuvailla eurooppalaisesta näkökulmasta voimakkaiksi ja mausteiden peruspilarit ovat korianteri, sitruunaruoho ja limen -mehu sekä tulinen chili, jonka määrää säätelemällä saadaan eri vahvuisia kastikkeita. Kalat, äyriäiset ja erilaiset kasvikset ovat tyypillisiä lisukkeita riisille.
Ruoka syödään lusikkaa ja haarukkaa käyttäen, joista lusikka on se ensisijainen ruokailuväline. Tyypillisesti ruoka nautitaan yhteisistä astioista, joista sitä annostellaan omille lautasille lattialle levitetyllä matolla istuen.
Thaimaalaiset ihmiset ovat ystävällisiä ja hymyileväisiä. Hymy on tapa kiittää ja siihen vastataan hymyllä. Maltin menettämistä ja hermostumista ei katsota hyvällä, vaan tällaisten asioiden ajatellaan kertovan heikkoudesta. Niinpä harmillisissa ja hämmentävissäkin tilanteissa on tapana hymyillä tai nauraa, sillä hermostuminen, huutaminen tai itkeminen tarkoittavat julkista kasvojen menettämistä.
Yleisesti ottaen muukin tunteiden tai vaikkapa hellyyden osoittaminen on Thaimaassa rajoittuneempaa, tai ainakin hyvin erilaista kuin vaikkapa Euroopassa. Julkiset hellyyden osoitukset ja esimerkiksi toisen ihmisen koskettaminen ovat asioita, joiden kanssa kannattaa olla varovainen ja mieluummin jättää tekemättä, sillä ne nähdään epäsopivana käytöksenä. Erityisesti toisen ihmisen pään koskettaminen on sopimatonta, sillä päätä pidetään ihmiskehon pyhimpänä osana. Jos vahingossa tulee koskettaneeksi toisen ihmisen päätä, onkin asiaa heti hyvä pahoitella ja pyytää nöyrästi anteeksi.
Länsimaalaiset vaikuttavat perinteiseen paikalliseen kulttuuriin
Thaimaan suurin uskonto on buddhalaisuus ja virallinen uskonto on theravada-buddhalaisuus, mikä onkin merkittävää koko maan kulttuurin kannalta. Tästä ehkäpä näkyvimpänä merkkinä ovat maan lukuisat temppelit. Katukuvassa uskonto näkyy siten, että vähäpukeisuutta ei katsota hyvällä ja esimerkiksi temppeleissä vieraillessa tulisikin huolehtia kunnioittavasta ja siististä pukeutumisesta. Hihalliset paidat ja pitkälahkeiset housut ovat tarpeen.
Thaimaassa kuten yleisesti ottaen muissakin Aasian maissa naisen asema ja vapaus on viimeisten vuosien aikana noussut. Vielä joitakin vuosia sitten oli hyvin tavallista, että naiset olivat kotiäitejä ja pitivät huolen kotitaloudesta ja lapsista. Viime aikoina on kuitenkin yhä yleisempää, että naisetkin voivat luoda haluamansalaisen uran ja valita itselleen jopa ammatin, jota aiemmin on saatettu pitää hyvin maskuliinisena. Tällaisia esimerkkejä moderneista naisista ovat esimerkiksi painonnostaja Amna al Haddad Arabiemiraateista tai ammatikseen pokeria pelaava intialainen Muskan Sethi, vain muutamia mainitaksemme. Esimerkiksi nämä naiset ovat viime aikoina järisyttäneet perinteistä käsitystä naisen asemasta maissaan ja Aasiassa ylipäätään.
1960 -luvun jälkeen Thaimaassa on tapahtunut merkittävää kaupungistumista, kun aiemmin maalla ja pienissä kylissä asuneet ihmiset ovat muuttaneet töiden perässä suuriin kaupunkeihin. Tämän myötä myös koko maan elintaso on noussut huimasti juuri 1960 -luvulta lähtien ja erityisesti 2000 -luvulle saavuttaessa. Tulojen kasvu on saanut aikaan sen, että useat kotitaloudet ovat muiden kodinkoneiden ohella voineet hankkia talouteensa television, joka on vauhdittanut viihdekulttuurin muuttumista yhä enemmän ja enemmän länsimaiseksi.
Turistien vaikutus näkyy Thaimaassa nykyään voimakkaasti ja sen myötä onkin alkanut suhteellisen vahvan buddhalaisen kulttuurin länsimaistuminen. Turismin ollessa yksi maan tärkeimmistä elinkeinoista, on englannin kielen taidosta tullut yhä enemmän ja enemmän arvostettu valttikortti työmarkkinoilla. Samanlainen kulttuureja sekoittava ilmiö on globalisoituvassa maailmassa toki tavattavissa monessa muussakin maassa. Parasta olisikin, jos länsimaiset turistit muistaisivat Aasiassa vieraillessaan kunnioittaa paikallisia perinteitä ja tapoja, niin kulttuurien vaikutus toisiinsa voisi jatkaa kehitystään rauhallisesti ja edetä omalla painollaan.
