+66 8 2913 6399
thaimaansuomalainen@gmail.com

Niin moni on meiltä kysynyt, että mitä te siellä Hua Hinissä oikein teette, niin tässä on vastauksia.

TIISTAINA lähdettiin sitten sinne Hugikseen. Luckilla oli vähän aamulla vielä vaiheessa sen pesulansa kanssa, joten menin sitten Petelle ottaan yhden Tigerin. Se Tiger oli pahasti kesken, kun Luck jo tuli sanomaan, että “nyt äijä autoon sieltä!”

No, sen tiistain ohjelma oli siirtyä Hua Hiniin (viisi tuntia ja 20 minuuttia kaiken kaikkiaan), ratifioida sopimus parkkipaikasta naapuritalon sveitsiläisen miehen kanssa, ilmoitella kaikille asianosaisille, että mestoilla ollaan jne. Sitten ei muuta kuin syömään ja goisaamaan.

Keskiviikko 17.1.

Haastattelu Hua Hin Ham Bacon & Meat. Pari asiakaskäyntiä siihen kylkeen. Vaatimaton alku, myyntiä vain 9.000 bahtia. Luck sanoo minulle, että tämähän on koko keikka menossa päin helvettiä ja minä tyynnyttelen vaimoa. “Have faith, my baby, have faith”. Syöppäsen siinä Mr. Dan 88:lla uuniperunan ja vaimo syö henkilökunnan kanssa Som Tamin ja painumme yöpuulle.

Torstai 18.1.

Tänään menee jo paremmin. Päivän myynti on 35.240 bahtia ja lisäksi tulee käytyä Varikolla äänestämässä. Pirun hyvin ovat järjestäneet – ei mitään jonoja ja kahvitarjoilukin vielä! Onko se maksullinen vai maksuton, jää meille epäselväksi, kun olemme ulkopaikkakuntalaisia Salen äänestäjiä. Oli kiva tavata Kuisman leski Pu Lius pitkästä aikaa. Fantastinen muija ja puhuu suomeakin kuin pieni sika!

Perjantai 19.1.

Mahtava päivä! Ensin haastateltiin Mr. BlackWhite Danilla kello 10 – 12 ja sen jälkeen sutena Hua Hin Legal Servicesiä pyörittävän Davidin kimppuun!
– Hei Dave! Kaveri tarttis thaikkumuijalleen viisumiapuja. Voitko jeesaa?
– Tuo se kaveri tänne, niin hoidetaan homma, oli vastaus.

Sitten ei muuta kuin Cha-Amiin, sillä Davidin toimisto on sinne matkan varrella, Mr. Oylle ja sitten vielä erittäin salaiseen paikkaan, joka vielä ei ole auki.. Hällä väliä, päivän myynti 11.000 bahtia. Heikompaa harmittaisi. Jälleen kerran “Have faith my darling, have faith!”

Lauantai 20.1.

Aamu alkoi Markolla. Jumalauta, me ei ikinä saada toisistamme selvää säädetyssä ajassa! Marko nyt vaan sattumalta on niin sanalla sanottuna hyvä jätkä, ettei meidän jutuista ikinä loppua tunnu tulevan. Ja aina se jaksaa tinkiä.

Samaan putkaan mentiin sitten Aurinkomatkoille, jossa meitä ei nyt suorastaan haukuttu, mutta mennessä saatiin jo puhelu, että onkos se herrasväki tulossa? Markon syyksi kaikki?

Päivän myynti 39.000 bahtia. Jee jee!

Sunnuntai paras kaikista

Meitä jo Luckin kanssa vähän nauratti, kun sanoin sille, että “have faith my baby, have faith”. Sunnuntaina käytiin katsomassa Mr. BlackWhitea eikä välitetty mistään mitään. Siitä tuli sitten semmoinen tulos ettei sitä kehtaa tässä edes kertoa. Turha kertoa kilpailijoille missä oltiin, mitä saatiin ja miten se tehtiin, mutta tosiasia on, että yli 40.ooo bahtia oli päivän tulos ja ikinä ei oltais uskottu, miten se tehtiin. Hua Hinin Suomalaisen uusi myyntiennätys on taas saavutettu ja se on tehty ainoastaan rikottavaksi.

Ja se tehdään ensi marraskuussa!

Maanantaina jo jäähdyteltiin

Niin. Maanantaina mentiin sitten Jorma Seurujärven kanssa ottamaan pari kaljaa, Matti Kilpeläisen kanssa juttelemaan vähän noista tulevaisuuden kuvioista ja Päivi Kivikankaan kanssa siitä, että rehellisesti sanottuna Hua Hinin Suomalainen ei ole toiminut niille. No, minkäs teet. Päivi on silti mun ja Luckin bestis. Tekevät mitä haluavat.

Päivän mainosmyynti silti 13.500. Aika lähteä himaan täältä.

Tiistaina karattiin kuin rosvot yöhön

Meillä oli hauskaa Luckin kanssa, kun lähdettiin tiistaiaamuna Danilta kuin rosvot yöhön. “Joku vois kuvitella, että tässä kaksi hotellipetollista lähtee laskuaan karkuun”, sanoi Luck, kun lähdettiin aamulla klo 5.00. Kotona oltiin klo 9.00 vaikka Bangkokin läpiajoon menikin tunti.

Ensi viikolla pitää taas olla Hua Hinissä. En valita.

Monella nettisivustolla ja joissain lehdissäkin on yritetty osoittaa Joulupukille olevan mahdotonta viedä lahjoja kaikille maailman lapsille, kun aikaa kuulemma jäisi vain joitain sekunnin tuhannesosia kotitaloutta kohden. Nyt Thaimaansuomalainen osoittaa nämä laskelmat vääriksi.

Ensinnäkin ja kaikkein isoimpana pointtina: Joulupukki ei juuri käy muualla kuin kristityissä kodeissa. Urakka muuttui kertaheitolla huomattavasti helpommaksi, sillä kristittyjä on maailmassa alle kolmasosa maailman väestöstä. Lisäksi maailmassa edelleen on maita, joissa vietetään ns. Pakkasukon päivää Joulun sijasta. Sielläkään pukin ei tarvitse käydä, sillä Pakkasukko hoitaa sen puolen.

Toiseksi: Wikipedian mukaan maailmassa on 39 eri aikavyöhykettä. Näiden välillä sukkuloimalla Joulupukki säästää aikaa niin, että jouluaaton pituus ei olekaan 24 tuntia, vaan se onkin itse asiassa 48 tuntia! Kaksinverroin lisäaikaa taas pukille suoriutua tehtävistään.

Kolmanneksi: Joihinkin koteihin lahjat toimitetaan savupiipun kautta, kuten esimerkiksi Englannissa ja joihinkin suoraan kuusen alle, kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa on tapana. Nämä paikat eivät vaadi pukilta henkilökohtaista käyntiä, vaan yleensä tontut hoitavat sen puolen. Helpottaa hommia mukavasti ja tuo osaltaan lisäaikaa niitä koteja varten, joissa Joulupukki oikeasti vierailee. Joulupukin Amerikan -keikkailu tapahtuu lähinnä tavarataloissa, joissa pukin sijaiset hoitavat senkin puolen. Se on sitä Hollywoodin meininkiä.

Joulupukki tulee!
Joulupukki tulee!

Neljänneksi: Ei kaikkialla maailmassa jaeta lahjoja jouluaattona. Riittää, kun ovat paikoillaan joulupäivän aamuna. Ja jälleen kerran niiden 39 eri aikavyöhykkeen ansiosta joulupäivän aamutunteja onkin kaksi kertaa enemmän kuin ensivilkaisulta luulisi.

Viides ja kaikkein tärkein tekijä on kuitenkin tämä: Pukki tuo lahjoja ainoastaan KILTEILLE lapsille mikä on omiaan lisäämään pukin tehokasta peliaikaa aaton ja joulupäivän aikana.

Lisäksi väittävät, että pukilla olisi jonkinlainen logistinen ongelma, kun kaikki lahjat eivät kuulemma mitenkään voi mahtua Joulupukin rekeen. Missä se on kiveen hakattuna, että niitä rekiä on vain yksi? Tontut toimivat jouluaikaan Joulupukin eräänlaisena varikkotiiminä, joiden tehtävänä on paitsi avustaa lahjojen jakamisessa kolmoskohdassa mainittuihin paikkoihin, niin myös toimittaa lahjoja pullollaan olevia vaihtorekiä sopiviin piiloihin reitin varrelle vaihdettavaksi tyhjenneiden tilalle.

Niinpä niin. Jopa arvostetun TIME -lehden verkkojulkaisussa 22.12. on Chris Wilsonin kirjoittama artikkeli, jossa ei edes huomioida sitä, ettei kaikkialla maailmassa lahjoja jaetakaan ainoastaan 25. joulukuuta ja siitä huolimatta toimittaja näkee täysin mahdolliseksi Joulupukin suoriutua tehtävästään päivässä. Ainakin meille pohjoismaalaisille pukin tervetullut lisäpäivä antaa hänelle runsaasti aikaa vierailla jokaisessa suomalaisessa kodissa, joissa on kilttejä lapsia.

Sitä paitsi me suomalaiset olemme kotoisin Joulupukin maasta, joten meidän ainakin on uskottava ihmeisiin, jos kenen.

Joulupukki menee.
Joulupukki menee.

Sen jälkeen, kun lauantaina annoin kännykkäni pois, olen Facebookissa, Twitterissä, tällä omalla sivustollani ja jopa ohikulkijoilta kadulla saanut kuulla, että minun toimittajana täytyisi olla ihmisten tavoitettavissa aina, kun joku asia heitä “ahistaa”.

Kävin sitten eilen maanantaina vaimoni siskolta kysymässä, että “näytähän vielä kerran sitä mun puheluhistoriaa”.

Omasta vanhasta luuristani näin, että olen vastaanottanut keskimäärin 30 puhelua joka ikinen vuorokausi ja selattuani soittohistoriaa saatoin todeta, että niistä 30 päivittäisestä puhelusta 90 % eli 27 puhelua oli sellaisia, joissa minulta pyydettiin jotakin. Siis 27 puhelua päivässä, 189 puhelua viikossa, 810 puhelua kuukaudessa ja 9.720 puhelua vuodessa!

Uskotteko, jos sanon suoraan, ettei kenenkään lompakko tällaista kestä! Melkein 10.000 puhelua vuodessa, joiden perusteella pitäisi ilmaiseksi lähteä tekemään jotakin.

Ja onko teidän, arvoisat lukijani, joukossa yhtä ainutta ihmistä, joka pitää järkevänä henkilöä joka raahaa mukanaan aparaattia, jonka kautta hänen pitäisi venyä 10.000 ilmaiseen työrupeamaan vuodessa?

Joku tolkku jumalauta pitää näissäkin hommissa olla ja ihan parissa päivässä olen tullut siihen tulokseen, että meille avataan lankapuhelin, johon soittaminen maksaa luokkaa kahdeksan euroa/minuutti. En tiedä vielä, onko semmoinen mahdollista Thaimaassa toteuttaa, mutta mikäli ilmaiseksi jotain haluatte, niin soittakaa vaikka Vierulan Ristolle tai Pattaya Suomi -seuraan ja on kai täällä joitain diakoniasäätiöitäkin olemassa.

Minä olen itsenäinen yrittäjä, jonka aika maksaa.

Lapsuudessani 1960 -luvulla aika harvalla oli kotipuhelin. Ihan hyvin tultiin juttuun. Asiat hoituivat ja elämä luisti. Työpaikoilla juteltiin työasiat ja kotipihalla koti- ja naapuriasiat.

Kun aloitin työurani 1980 -luvun alussa, ei kenelläkään ollut kännykkää ja ihan hyvin pärjättiin. Jos reissun päältä piti jonnekin soittaa, niin puhelinkioskit oli keksitty ja esimerkiksi jokaisella huoltoasemalla oli yleisöpuhelin. GPRS -paikantimen, vai mikä helvetti sen nimi sitten onkaan, asemasta käytettiin ihan tavallista tiekarttaa ja perille löydettiin aina. Ikinä ei jääty päämääräämättömästi harhailemaan millekään seutukunnalle.

Hotellihuoneista löytyvä puhelin oli kallis käyttää, mutta siitähän selvisi menemällä ala-aulan yleisöpuhelimeen.

Näitä asioita olen tässä funtsinut pitkin kesää ja tullut lopulta siihen tulokseen, että eilen lauantaina 5.8. annoin nokialaiseni vaimon pikkusiskolle sanoen, että “sinä ehkä tarvitset tätä enemmän kuin minä”. Hän on sentään pesula-apulainen ja minä ainoastaan tämmöinen toimittajan tohelo.

Ei minun nuoruudessani kukaan ollut tavoitettavissa 24/7 ja siitä huolimatta pärjättiin jopa paremmin kuin nykyään. Sunnuntaisin ei saanut kenellekään soitella ennen kello kahtatoista eikä arkisinkaan enää iltakahdeksan jälkeen. Ja kaikki hommat hoituivat ihan samalla tavalla kuin tänäkin päivänä!

Viimeksi kuluneiden noin kolmen vuosikymmenen aikana on selvästi ollut nähtävissä, että ensin kännykät, sitten internet ja kuluneen vuosikymmenen aikana etenkin sosiaalinen media ovat tehneet ihmisistä paljon lyhytjännitteisempiä ja pinnallisempia kuin ennen. Eräänlaisia elämäntapariippuvaisia tuuliajelehtijoita. Tässä joukossa en halua olla mukana.

Silloin kun vielä tein aktiivisesti freelancerin hommia, niin pidin puhelintani päällä ympäri vuorokauden. Kuvittelin, että se saattaisi tuoda minulle rahakkaan keikan sinä yönä, kun Thaimaassa on jälleen sotilasvallankaappaus tai joku pommi räjähtää Bangkokissa. Ja paskat, sanon suoraan.

Valtaosa yöllisistä puhelinsoitoista tuli joskus aamuyöstä kello kahden jälkeen ja halki tuhannen savuisen salongin. Joku Peräseinäjoen kunnan entinen varavaltuutettu ja liikuntatoimenjohtaja jo melkein kahdeksan vuoden ajalta harkitsi muuttoa Pattayalle ja oli seuraavalle päivälle sopinut oikein tapaamisen kiinteistönvälittäjän kanssa. Eikö tässä toimittajankin mielestä ollut jo jutun paikka?

Ne loput olivat sitten köljöpäissä valittuja vääriä numeroita.

Omasta mielestäni minua saa ihan riittävästi kiinni sähköpostin, Facebookin, Twitterin tai vaikka Skypen välityksellä. Kirjeisiinkiin lupaan vastata, mutta vasta sitten kun itselläni on sitä varten varattua aikaa. Mikäli asia on tosissaan tärkeä ja kiireellinen, niin aina voi käydä pesulalta kyselemässä, mistä meikäläistä kannattaisi juuri sillä hetkellä tavoitella. Vaimo kun tietää aina, mihin suuntaan ATAJUnsa on viimeksi horjahdellut. (ATAJU = Ammatti- ja tapajuoppo, vrt. ATARI, suom.)

Lisäksi olen huomannut, että noin 90 % tulleista puheluista on aina ollut sellaisia, joissa joku haluaa minusta jotakin. Julkisuutta, sponsorointia, tulkkausapua jne. Vastavuoroisesti yhtä ainutta sellaista puhelua en koko 56 -vuotisen elämäni aikana ole saanut, jossa joku tarjoamalla tarjoaisi rahaa, apua tai mitään muutakaan vastaavaa minulle hyödyllistä. Ainoan, ja kirjaimellisesti ainoan poikkeuksen teki viime talvena Timosen Juha, joka oli palannut joltain messumatkalta Mikon kanssa ja soitti joskus iltayhdeksältä, että “tuu Red Brickiin ja ota muijas mukaan”. Jos nyt esimerkiksi seuraavan 30 vuoden aikana yksi tällainen kutsu jää tulematta, niin ehkä meillä pärjätään ilman sitä.

Joten miksi ihmeessä minulla pitäisi olla puhelin?

Järjellä ajatellen ei kerta kaikkiaan mitään syytä.

Joten mennään nyt ainakin tämän vuoden loppuun ilman sitä luuria ja tehdään vuoden vaihtuessa sitten lopullisia päätöksiä. Itse uskon, että elämästäni tulee paljon antoisampaa ja seesteisempää ilman puhelinta ja mahdollista on, että sinne pesulalle hankitaan jossain vaiheessa lankapuhelin, johon vastataan työaikana sanoilla “MaijaGizmo. How can we help you?” Kyllä sen pitää riittää.

Mutta katsotaan, sanoi lääkäri.

…niin jokaisen maahanmuuttajan tulisi vuosittain käydä esittämässä viranomaisille tulotodistus, josta voidaan todeta maahanmuuttajan ansainneen kuluneen vuoden aikana noin viisinkertaisesti keskivertosuomalaisen tulotasoon verrattuna.

…niin jokaisella maahanmuuttajalla pitäisi olla suomalainen tukihenkilö, jonka kanssa hän vuosittain kävisi viranomaisten haastateltavana ja tukihenkilön tulisi todistaa maahanmuuttajan oleskelleen asiallisesti uudessa kotimaassaan.

…niin maahanmuuttajan pitäisi vuosittain ottaa muutama valokuva kotinsa sisältä sekä kotioveltaan sen tukihenkilön kanssa todisteeksi siitä, että maahanmuuttajalla ylipäätään on oma koti, jossa asua. Vuokra-asuntokin kelpaa.

…niin maahanmuuttajan olisi 90 vuorokauden välein käytävä viranomaisten syynissä ja otettava passiinsa leima tai lisälehti todisteeksi kontrollikäynnistä ja mikäli kaikki oli kunnossa olevaksi havaittu, niin sillä leimalla saa olla sitten seuraavat 90 vuorokautta maassa.

…niin maahanmuuttajan olisi vuosittain kerättävä vino pino erilaisia papereita aina avioliittotodistuksestaan (mikäli on naimisissa suomalaisen kanssa) alkaen JOKA IKINEN VUOSI ja toimitettava vaaditut asiakirjat viranomaisille, jotka ovat sivumennen sanottuna erittäin taitavia löytämään papereista erilaisia puutteita.

…niin joutuessaan suomalaisen kanssa mihin tahansa kärhämään tai riitatilanteeseen maahanmuuttaja olisi yksiselitteisesti aina väärässä.

…niin maahanmuuttaja ei saisi ostaa maata omiin nimiinsä Suomesta.

…niin maahanmuuttaja maksaisi lähes kaikista ostoksistaan, pääsylipuistaan ja erilaisista luvistaan vähintään kaksinkertaisesti suomalaisiin verrattuna.

…niin maahanmuuttaja saisi perustaa oman firman ainoastaan siinä tapauksessa että pystyy lyömään pari miljoonaa osakepääomaa tiskiin ja työllistämään vähintään neljä suomalaista, joista maksaa asiaan kuuluvat sosiaaliturvamaksut.

…niin suomalainen poliisi kävisi aina silloin tällöin maahanmuuttajan omistamassa firmassa kertomassa, että nyt on “poliisien päivä” ja viskipullo pitäisi viedä sinne tai että poliisimopoon pitäisi nyt saada lisää bensaa.

…niin joka ikinen lupalappu ajokortista alkaen maksaisi maahanmuuttajalle tuhansia euroja.

…niin milloin ikinä joukko suomalaisia kokoontuu yhteiseen illanviettoon missä päin Suomea tahansa, niin kaikki pitäisivät itsestään selvänä sitä, että jos joukossa on yksikin maahanmuuttaja, niin hän kustantaa koko lystin.

…niin maahanmuuttajan puolison suku ilman muuta olettaa maahanmuuttajan maksavan koko suvun lasten yliopisto-opinnot, takaavan sisarusten puolisoiden lainat tai rahoittavan esimerkiksi autokorjaamon perustamisen suvun mekaniikasta kiinnostuneelle kohta työelämään astuvalle pojanvesselille.

Suurin piirtein näillä eväillä on Thaimaassa päästy tilanteeseen, jossa joka ainoa tänne haluava tuo maahan rahaa tullessaan eikä taatusti pääse ainakaan thaimaalaisten veronmaksajien elätettäväksi. Vaikka Thaimaan ilmasto on ylivoimaisesti miellyttävämpi kuin Suomen vastaava ja hintatasokin paljon edullisempi, niin jostain syystä syyrialaiset, turkkilaiset, marokkolaiset, somalit ja irakilaiset pakolaiset eivät tänne hakeudu.

Miksiköhän?

Yhtenä kauniina keväisenä aamuna puhelimeni soi. Näytöstä näin, että turistipoliisilla oli minulle jälleen asiaa.

– Voitko tulla tänne. Täällä on suomalainen mies, jonka jutuista ainakaan minä en saa mitään tolkkua, tuttu ääni sanoi englanniksi.
– En juuri nyt pääse, kun on sovittua menoa, vastasin, mutta anna se luurisi sille suomalaiselle.

Hetken hiljaisuuden jälkeen kuulen suomalaisten suosiman haloon hieman epävarmalla äänellä lausuttuna.
– Joo, huomenta vaan. Täällä on Pattayan Suomalaisen päätoimittaja A Juhana Keronen. Teen vapaaehtoisena tulkkauskeikkaa turistipoliisille ja sinulla on kuulemma joku hätä?
– No kun multa on viety kaikki, ääni aloittaa itkunsekaisesti. Multa on viety rahat, identiteetti, pankkikortti. Ihan kaikki!
– Ota rauhallisesti, yritän rauhoitella miestä, jonka ääni kohosi sitä mukaa kuin hänen lauseensa eteni. Asioilla on taipumus aina ennen pitkää selvitä. Pattayallakin. Sinä olet ottanut ensimmäisen askeleen oikeaan suuntaan menemällä sinne turistipoliisin pakeille. Tulen sinua auttamaan ihan mielelläni, mutta tänään ei käy kun on muuta menoa jo sovittuna. Käykö sinulle huomenna esimerkiksi kello 10 tai 11 aamupäivällä?

Vuosien kokemus on opettanut, että romahtamispisteessä olevalle ihmiselle tulee aina heti kättelyssä osoittaa, että on tässä maailmassa vielä jokin järjestys sentään tallella ja nyt otetaan se järjestys käyttöön. Mies kuulostaa heti paljon rauhallisemmalta.

– Huomenna. Yhdeltätoista. Täälläkö?
– Siellä, siellä. Minä asun ihan tässä lähellä. Nähdään siis huomenna kello 11 siellä. Annatko vielä luurin takaisin sille turistipoliisille, niin minä kerron mitä me juuri olemme sopineet.

Kerron tutulle luutnantille, joka toimii Pattayan turistipoliisiaseman vuoropäällikkönä, mitä juuri olen sopinut hänen asiakkaansa kanssa.

– Minä olen valitettavasti silloin toisessa hommassa tuolla keskustassa, luutnantti Taweep sanoo, mutta minä kerron näille nyt, että sinä tulet huomenna meitä auttamaan.
– Hyvä. Palataan.
– Jep, jep.

Otsikkokuvassa näkyvä turistipoliisin luutnantti Taweep vapaapäiväolusilla kantakuppilassamme Buddha Hillillä.
Otsikkokuvassa näkyvä turistipoliisin luutnantti Taweep vapaapäiväolusilla kantakuppilassamme Buddha Hillillä.

Seuraavana aamuna klo 11

Turistipoliisiasemalla ovat jo odottamassa, kun saavun paikalle viittä vaille yksitoista Bangkokissa asuvan kaverini kanssa.

– Terve, mä oon Gizmo, esittäydyn kolmen hengen seurueen ainoalle jäsenelle jota en tunne, ja joka ei ole turistipoliisin virka-asussa.
– Reino (nimi muutettu), mies sanoo helpottuneen näköisenä.

Sanon tutuille turistipoliiseille juttelevani hetken Reinon kanssa suomeksi ja kääntäväni sen jälkeen heille englanniksi, mistä kenkä puristaa.

– Otatteko kahvia?
– Minulle ainakin maistuisi, vastaan. Entäs te, sanon kääntyen kaverini ja Reinon puoleen. Otatteko kahvia?

Kaikille kelpaa sumppi ja siinä kahvitellessa pääsemme Reinon kanssa pikku hiljaa asiaan.

Lyhyesti kerrottuna Reino oli pitkän yrittäjäuransa loppuvaiheessa eronnut vaimostaan, myynyt firmansa ja tullut Thaimaahan ensimmäiselle lomalle moneen, moneen vuoteen vuonna 2013. Tämän lomansa aikana hän oli tavannut uuden ihastuksensa, joka lyhyen tuttavuuden jälkeen olikin paljastunut ladyboyksi. Suomalaisiin naisiin pettyneenä Reino oli siitä huolimatta päättänyt kokeilla hieman toisenlaista vaihtoehtoa ja suhde oli edennyt jopa niin pitkälle, että he olivat rekisteröineet sen Suomessa pari vuotta sitten. Prosessin yhteydessä uusi elämänkumppani oli päässyt käsiksi ensin Reinon henkilötietoihin ja sen jälkeen myös pankkitilitietoihin aina pankkikortin tunnuslukua myöten. Kaikki oli mennyt hyvin aina tähän lomaan saakka, jolloin Reinon maailma romahti.

– Se tuntee jonkun hakkerin, jonka avulla se on pääsyt blokkaamaan kaikki minun sähköposti-, facebook- ja muut osoitteeni netissä. Ne ovat yksissä tuumin anastaneet minun identiteettini internetissä ja tilailevat kaiken maailman tavaraa ja palvelua, joista laskut lankeavat minun maksettavakseni, Reino kertoi. Sen lisäksi minun pankkitililtäni on kadonnut 680.000 bahtia ja kotoa on viety 160.000 bahtia. Olen koittanut sulkea tiliäni ja avata uutta, kun pitäähän ihmisellä nyt pankkitili olla, mutta jotenkin ne aina jäljittävät sen ja taas tulee uusia laskuja nettiostoksista.
– Asia selvä, sanon. Käyn keskustelemassa tuolla tiskin luona hetken ajan ja sitten katsotaan, mistä päin tätä vyyhtiä lähdetään purkamaan.

Käännän Reinon kertomuksen lyhyesti ja pienen neuvonpidon jälkeen saan seuraavat ohjeet:

– Tästä pitää mennä tekemään rikosilmoitus Pattayan pääpoliisiasemalle. Me soitamme sinne, että olette tulossa. Sinne tulee ovelle joku teitä vastaan ja ohjaa teidät mahdollisten jonojen ohi oikeaan paikkaan.

Pattayan Turistipoliisin päätoimipiste sijaitsee kauniilla paikalla puiston laidassa Pattayan ja Jomtienin välissä. Tunnetuin toimipiste on epäilemättä se pieni koppero Walking Streetin alkupäässä.
Pattayan Turistipoliisin päätoimipiste sijaitsee kauniilla paikalla puiston laidassa Pattayan ja Jomtienin välissä. Tunnetuin toimipiste on epäilemättä se pieni koppero Walking Streetin alkupäässä.

Pattayan pääpoliisiasema klo 12.15

– Gizmo, sanoo poliisiaseman oven edustalla seisoskeleva thaimaalainen mies, jota mielestäni en koskaan aikaisemmin ole nähnyt. Seuratkaa minua.

Mies vie meidät tuloaulan vasemmalla puolella sijaitsevaan huoneeseen, jossa meitä on vastassa rikosilmoitusta vastaanottavan poliisin lisäksi Foreign Police Volunteer -joukkoihin kuuluva thai -kielen taitoinen englantilainen tulkki. Toistan hänelle saman tarinan, jonka olin Reinolta turistipoliisiasemalla kuullut.

– Onko teillä epäillyn nimeä tai vaikka henkilötunnusta tiedossanne?
– On, sanoo Reino, kun kysyn häneltä asiaa. Hänen nimensä on (nimi muutettu, koska epäiltyä ei vielä ole tuomittu mistään) Suthiphon Tothla, Suti. Hän asuu siinä Tony’s Gymin takana Rungland Villagessa.

Lyhyen thai -kielisen keskustelun jälkeen yksi huoneessa olevista poliiseista poistuu kiireisin askelin. Rikosilmoitusta vastaanottava poliisimies tekee joitain merkintöjä papereihinsa ja muutaman tarkentavan kysymyksen. Hetken kuluttua äskettäin huoneesta poistunut poliisi palaa takaisin valokuvan kanssa.

– Onko se tämä henkilö?
– On, sanoo Reino ihmetellen. Tuo on Suti.

Käy ilmi, että Sutin henkilötiedot ovat päätyneet poliisille jonkun liikennerikkomusjutun yhteydessä ja että tämä ilmoitus lisättäisiin nyt siihen ja että nyt laitettaisiin tästä ihmisestä haku päälle.

Lähetystöön

– Onko sinulla mitään dokumenttia siitä, että sinä tunnet tämän ihmisen oikeasti, poliisi kysyy kertoen heti perään näissä jutuissa valitettavan usein käyvän niin, että kun on sana sanaa vastaan eikä muuta näyttöä ole, niin juttu raukeaa.
– Hainhan minä Sutille viisumia silloin kun Suomessa käytiin liittoa rekisteröimässä. Ja kyllähän nekin paperit rekisteröidystä parisuhteesta jossain on.
– Sitten sinun pitää heti maanantaina lähteä käymään Suomen suurlähetystössä hakemassa kopio siitä viisumihakemuksesta. Se on ensimmäinen osa näyttöä. Myös niistä rekisteripapereista on varmasti hyötyä, jos vain saat ne jostain hommattua, poliisi neuvoo.

Helpottuneen oloinen Reino lupaa heti maanantaina lähteä Bangkokiin. Ottaa poliisilta saamansa puhelinnumeron ja lupaa palata asiaan heti, kun hänellä tarvittavat dokumentit on. Kiitämme ja poistumme.

Jaa, että mitä sen jälkeen tapahtui? Sen kun tietäisi. Yleensä nämä tulkkauskeikat menevät niin, että kun kaikki aikanaan oikenee, niin kukaan ei enää meikäläistä muista, mutta jos ei oikene, niin puhelin kyllä osaa taas soida.

Nyt ei onneksi ole soinut. Toivotaan, että Reino sai asiansa kuntoon.

On tässä lomalla ollut aikaa mietiskellä syntyjä syviä. Siihen on nimittäin pakko olla joku syy, miksi perussuomalaiset saavat vaaleissa näitä “jytkyjä”, miksi niistä yht’äkkiä tulee yksi Suomen valtapuolueista ja miksi joku Suomi ensin -liike telttailee Rautatientorilla tai missä ikinä ne nyt sitten olivatkaan.

Kaikkien näiden asioiden yhteydessä on aina nostettu esille maahanmuuttovastaisuus, vihapuheet (ent. persupuheet), rasismi ja jostain kumman syystä siihen yhdistetty äärioikeistolaisuus. Mikäli äärioikeistolaisuus liittyy maahanmuuttovastaisuuteen, niin tarkoittaako se sitten sitä, että äärivasemmistolaisuus merkitsee joka ainoan rättipääsivarimuslimihomon vapaata oikeutta tulla Suomeen elelemään veronmaksajien rahoilla? Tarkoittaako se sitä, että suomalaisten veronmaksajien rahoilla pitää rakentaa muslimeille moskeijoita, asuttaa täysin taistelukykyisiä syyrialaismiehiä mukamas sotapakolaisina ilmaiseksi jo muutenkin asuntopulassa vaikeroimaan maahan ja kannattaako Suomen hallitus ylipäätään sitä, että naiset ja lapset jätetään sodan jalkoihin kun miehet muuttavat vauraampiin pohjoismaihin?

Tarkoittaako äärivasemmistolaisuus sitä, että näitä asioita suositaan ja äärioikeistolaisuus sitä, että niihin suhtaudutaan negatiivisesti?

Jos nyt jätetään puoluepolitiikka niille, jotka sitä työkseen tekevät, niin miksi ylipäätään Suomessa pitää puhua koko ajan maan omien kansalaisten suhtautumisesta maahanmuuttajiin? Johtuisiko se ehkä siitä, että Suomen syntyperäiset kansalaiset ovat tyytymättömiä tapaan, jolla johtavat poliitikot kilvan antavat erilaisia etuoikeuksia maahanmuuttajille, koska “Suomen tulee olla demokraattinen ja avoin yhteiskuntajärjestelmä?” Minkä ihmeen takia?

Aurinkomtkojen oppaasta tulin joskus takavuosina lukeneeksi, että “ennen kuin alatte arvostella Espanjaa, niin muistakaa, että Espanja on valtiona olemassa siksi että siellä olisi espanjalaisten hyvä olla.” Miksei tätä samaa oppia voisi soveltaa myös Suomessa?

Täällä Thaimaassa joka ainoan ulkomaalaisen tulee todistaa valtiolle tienaavansa vähintään 640.000 bahtia vuodessa (vai oliko se 800.000 en tiedä, koska ei vähempää voisi kiinnostaa) jotta ylipäänsä saa olla täällä. Mikäli ulkomaalainen meinaa oikein yritystoimintaa ruveta harrastamaan, niin se vaatii työluvan jonka saamisen edellytyksiin kuuluu mm. 2.000.000 bahtin osakepääoma ja neljä thaimaalaista työntekijää, joille maksetaan vähintään minimipalkka ja asiaankuuluvat sosiaaliturvamaksut. Muuten se on hasta la vista, baby ja kiva kun kävit, mutta nyt soromnoo.

Mikäli Suomi kohtelisi maahanmuuttajiaan samalla tavalla, niin varmasti myös suomalaisten suhtautuminen maahanmuuttajiin muuttuisi. Maahanmuuttaja nähtäisiin voimavarana eikä julkisissa tiloissa maleksivana raiskaajaelättinä, jonka etnistä taustaa ei saa paljastaa edes sen jälkeen, kun tuomio on lainvoimainen.

Vai ventataanko seuraavaa jytkyä? Jostainhan ne jytkyt tulevat.

Pattayalla on ainakin yksi erittäin omalaatuinen erityispiirre. Täällä sanotaan sangen usein, ettei näin voi tehdä “koska tämä on Pattaya”. Kerron tässä yhden esimerkin:

Me kun takavuosina jaeltiin niitä pohjoismaalaisia iltapäivälehtiä, niin 160 bahtin hintaisesta lehdestä jäi lehtikioskille 30 bahtia/myyty lehti. Se on paljon enemmän kuin thaimaalaisista sanomalehdistä jälleenmyyjälle jäänyt 2-4 bahtia. Siitä huolimatta törmäsin tavan takaa tilanteeseen, jossa 160 bahtin hintaiseksi luokiteltu Ilta-Sanomat, Aftonbladet tai VG olikin kioskeissa myynnissä hintaan 180 bahtia. Jälleenmyyjä oli toteuttanut ihan ikioman hinnankorotuksen meidän lehdillemme ja nostanut katteensa 50 bahtiin!

Kun menin sanomaan, että mikäli haluat nostaa katettasi, niin tee se omilla lehdilläsi: Osta meiltä sisään nämä lehdet ja myy sen jälkeen ne ulos ihan mihin hintaan haluat, niin sain kuulla ettei se mitenkään ole mahdollista. “Tämä on Pattaya eikä täällä voida toimia niin kuin muualla”, oli perustelu.

Siis hetkinen. Phuketissa, Bangkokissa ja Hua Hinissä on eläminen kalliimpaa ja liiketilojen vuokratkin varmasti kalliimpia kuin Pattayalla ja niissä kaupungeissa 30 bahtia on erinomainen kate myytäville lehdille, mutta Pattayalla se ei riitä, koska tämä on Pattaya eikä täällä voida toimia niin kuin muualla, tarkensin?

– Juuri niin. Ja sitä paitsi sinun jakelupäällikkösi haluaa viisi bahtia jokaista myytyä lehteä kohti!

Ei perkele! Se muija nostaa jo muutenkin pankinjohtajan palkkaa, ajattelin. Jakelupäällikkö meni vaihtoon saman tien tuon keskustelun jälkeen. Siinä meni pesuveden mukana myös jakelupäällikön serkkupoika ja kaikki muut perheenjäsenet, joilla oli palkan lisäksi ollut myös ilmainen lounasetu silloisessa ravintola Sisäpiirissä, jossa niitä lehtiä pakattiin jakelukuntoon. Rajansa kullakin, sanoi entisen Neuvostoliiton lätkämaajoukkueen päävalmentaja Boris Kulagin.

No, tuli uusi jakelupäällikkö ja uudet säännöt. Viikko uusien sääntöjen voimaantulon jälkeen tuli aika käydä kentällä katsomassa kuinka uusia sääntöjä on sovellettu. Tasan samoissa kioskeissa oli 160 bahtin hintaisten lehtien hinnan päälle liimattu tarra, jossa luki 180 bahtia.

– Niin. Mitä nyt? Viekö uusikin jakelupäällikkö viisi bahtia jokaisesta myydystä lehdestä?
– No kun korottivat tämän liikepaikan vuokraa uuden sesongin alkaessa ja jostainhan se korotus pitää ottaa ja kun farangeilla on tuota rahaa, niin minä ajattelin että näistä…
– Tehdäänkö kuule niin, että huomenna sinä maksat nämä tänään myymäsi lehdet ja sen jälkeen me emme toimita sinulle enää yhtään lehteä. Myy noita thaikkuaviisejasi, joista sentään saa alle viisi bahtia per lehti.
– Sinä et, farang, ymmärrä! Tämä on Pattaya eikä täällä toimita noin.
– Sinä et, thaikku ymmärrä, että minä olen farang ja minä toimin juuri näin.

Tämän keskustelun seurauksena kuusi meidän suurinta iltapäivälehtien jälleenmyyjäämme lopetti MaijaGizmon lehtien myymisen. Minä olin heidän mukaansa toiminut epäasiallisesti.

Vietiin sitten lehdet kioskikauppiaiden sijasta rantakauppiaille. Samat miehet ja naiset, jotka sitä ennen olivat Pattayan rannoilla myyneet hedelmiä, aurinkolaseja, jäätelöä ym. saivat yht’äkkiä myydäkseen myös iltapäivälehtiä ja olivat erittäin tyytyväisiä 30 bahtin myyntikatteeseen. Ilmiön huomattuaan lehtikioskikauppiaat tekivät jotain, jonka seurauksena ratsiat rannoilla huomattavasti lisääntyivät, mutta koska poliisit saivat osansa rantakauppiaiden myyntituotoista, niin ei sitä kauaa jatkunut. Sitä paitsi ansiotasostaan huolehtivat poliisit saapuivat aina paikalle niin näyttävästi ja järjestäytyivät sen verran perusteellisesti, että heidän tulonlähteillään oli hyvin aikaa kerätä kamppeensa ja kadota maisemista ratsian ajaksi.

Pian tämän jälkeen Luck sitten möikin meidän lehtijakelubisneksemme Newspaper Directille. Että sen pituinen se.

Tai ei ihan: Newspaper Directilta tihkuneiden tietojen mukaan lehtien myynti rannoilla romahti pian sen jälkeen, kun he olivat meiltä jakelulisenssin ostaneet. Kerroin ystävälleni Maxille, joka sen puljun omistaa, että niitä rantapojanvesseleitä pitää aina välillä käydä katsomassa, koska muuten he hyvin nopeasti käyvät ostamassa turistille 160 bahtilla myymänsä lehden takaisin satasella ja myyvät sen uudelleen 160 bahtilla. Ehdotin, että laittaa jakelupäällikkönsä kiertämään rantoja sen jälkeen, kun lehdet on jaettu myyntipisteisiin ja kyselemään myyjiltä montako lehteä ovat myyneet.

– Toimii, ilmoitti riemastuneen kuuloinen Max viikkoa myöhemmin.

Niinpä niin, tämä on Pattaya eikä täällä kertakaikkiaan voida toimia niin kuin muualla. Minä rakastan tätä kaupunkia.

kuva 1

Lisää tällaisia tarinoita kirjassani Pattaya Drugtime, joka nimestään huolimatta on humoristinen kertomus pattayalaisesta elämänmenosta. Kirjakauppiailta kautta Suomen ja Thaimaassa sähköpostitse: kirjakauppa@thaimaansuomalainen.com

Tänä keväänä valmistuu jälleen kerran joukko ylioppilaita, merkonomeja, levyseppä-hitsaajia jne, mutta tällä kertaa tilanne on sikäli erilainen, että näitä valmistujia voidaan jo perustellusti kutsua 2000 -luvun skideiksi. He ovat syntyneet 1999 ja eläneet koko muistamansa elämän 2000 -lukua. Tämmöinen viime vuosisadan reliikki, 60 -luvun skidi, ei mitenkään voinut viime sunnuntaina välttyä miettimästä kuinka erilainen maailmankuva meillä onkaan.

Keskiviikkona valmistuva:

– on ainakin ylä-asteelta alkaen aina kantanut taskussaan kännykkää eikä välttämättä ikinä edes nähnyt puhelinkioskia.
– osaa sujuvasti käyttää GPS -paikanninta mutta on vähintäänkin hämmentynyt maantiekartan nähdessään.
– uskoo, että Suomessa on aina saanut pizzaa ja kebabia.

Missä on Rysänperän VPK?
Missä on Rysänperän VPK?

– kuvittelee lapsuutta ilman Play Stationia vähintäänkin ankeana.
– ei tiedä, mikä on maitolaituri (kuvittelee sen varmaan kuvaavan jotain ilman NHL -sopimusta kotiin palaavaa laitahyökkääjää).
– muistelee ehkä lapsuudessaan nähneensä puhelinluettelon.
– on tottunut maksamaan muovilla tai kännykällä eikä enää vaivaudu pankkiin tai kauppaan, vaan ostaa netistä sen mitä katsoo tarvitsevansa.
– tapaa ajatella Suomen aina kuuluneen Euroopan Unioniin ja meikäläisen valuutan aina olleen Euro.

Tähän kulminoitui Suomen talous vielä viime vuosisadalla.
Tähän kulminoitui Suomen talous vielä viime vuosisadalla.

– tietää, että koulu- ja työviikko on aina ollut viisipäiväinen.
– kuuntelee radiota eri taajuuksilla sujuvasti mihin vuorokauden aikaan tahansa eikä voi kuvitellakaan radiossa voivan olla vain kaksi kanavaa, joiden molempien lähetys loppuu Maamme -lauluun klo 23.
– katsoo televisiota jne.
– ei ole koskaan asioinut videovuokraamossa.
– saattaa kaupassa käydessään tehdä sen estoitta myös sunnuntaisin.
– on ehkä historian tunneilla kuullut Neuvostoliitosta, Kekkosesta tai Matti Nykäsen mäkihyppyurasta.

Mustavalkotelevisio? Kirjoituskone? Matkaradio?

Siltä ainoalta kanavalta katseltiin 1960 -luvun Jyväskylässä Topi-kattia iltaisin ja Batmanin jälkeen olikin jo nukkumaan menon aika. Tampereella niillä kuulemma oli toinenkin kanava.
Siltä ainoalta kanavalta katseltiin 1960 -luvun Jyväskylässä Topi-kattia iltaisin ja Batmanin jälkeen olikin jo nukkumaan menon aika. Tampereella niillä kuulemma oli toinenkin kanava.

Näissä merkeissä onnea kaikille tänä keväänä valmistuville. Tehkää tämmöinen samanlainen inventaari vuonna 2060, niin näette itsekin millaista vauhtia tämä meidän maailmamme muuttuu. Saadaan samalla 100 vuotta täyteen. Vuonna 2020 painakaa tarkasti mieleenne millaista elämänmeno Suomessa on silloin. Me 1960 -luvun skidit kun olemme sitä mieltä, että Suomessa eleltiin vuonna 1920 melkoisen alkeellisissa oloissa.

Jokohan Eesti olisi jääkiekon maailmanmestari vuoteen 2060 mennessä? Suomessa ei oikein osattu haaveilla edes mitalisijoista ennen legendaarista Prahan kevättä ja Markus Kettereriä 1992. Sitten Suomi yht’äkkiä olikin jääkiekon huippumaa, jossa MM-kisojen neljättä sijaa pidetään suurin piirtein luonnonmullistuksena. Ennen sitä oltiin tyytyväisiä, jos Suomi Neuvostoliiton, Tshekkoslovakian ja Ruotsin jälkeen edes pääsi neljänneksi. Ja auta Armias, jos Kanada tai USA edes oli mukana kisoissa… Silloinkin muuten kuului ihan säännönmukaisesti kuvioon ottaa vuosittain kuokkaan joltain Puolalta tai Itä-Saksalta. Se siitä mihinkään ole muuttunut.

Globen 1995 ei ikinä unohdu! Kiitos Curre, Ara, Tupu, Hupu, Lupu jne. (Kuva: Aftonbladet)
Globen 1995 ei ikinä unohdu! Kiitos Curre, Ara, Tupu, Hupu, Lupu jne.
(Kuva: Aftonbladet)

Tuo kuva on vuodelta 2011, mutta Ruotsin peittoaminen on aina yhtä kivaa, oli vuosi mikä hyvänsä.

Muistelin tuossa viikonlopun mittaan 1980 -lukua. Aikaa, jolloin suomalaisille alettiin opettaa tätä muovikorteilla pelaamista. Pankit jakoivat asiakkailleen maksu-, automaatti- ja luottokortteja, hotelli- ja kauppaketjut esittelivät omat etukorttinsa, jopa R-kioskille piti videoklubin jäsenyyttä varten olla R-muovikortti.

Hyvin on oppi mennyt perille. Sen sain huomata viime kesänä, kun olimme kaksi kuukautta Suomessa. Tämän päivän suomalainen maksaa pullakahvitkin muovilla ja kaikilla kassoilla kysytään, onko ässää, plussaa tai muuta V.I.P SuperEtu -korttia. Junissa ja linja-autoissa joka ainoalla muulla matkustajalla oli joku opiskelija-, eläkeläis- tai varusmieskortti, joka matkaa maksettaessa joko kortilla tai käteisellä työnnettiin maksun kylkeen alennuksen saamiseksi. Paikallisliikenteen linja-autossa Helsingissä olimme Luckin kanssa ainoat, jotka maksoivat matkansa selvällä rahalla. Kysyin auton kuljettajalta arveliko hän meidän kenties olevan ainoat hänen ajovuoronsa aikana rahalla kyytinsä maksavat asiakkaat ja sain kuulla näin hyvin todennäköisesti olevan. Kuski kertoi rahalla maksamisen tulevan lisäksi sen verran kalliimmaksi, ettei kukaan enää rahaa ainakaan kaupunkiliikenteen linja-autoissa tule tarjoamaan.

Ja kallista se olikin. Kertalippu 4,20 euroa henkilöltä. Olisi siitä markka-aikana älämölö noussut, jos kaupunkilinja-auton kyyti olisi maksanut 25 markkaa. Lapsuudestani 1960 -luvun Lahdesta muistan maksaneeni Mukkulasta silloiselle Lahden tekojääradalle (nyk. Isku -areena) kertalipusta 30 penniä! Tai ehkä minä vain olen tulossa vanhaksi, kun mietin tämmöisiä. Mutta tosiasia on, ettei silloin kenelläkään ollut minkäänlaisia etukortteja, vaan 50 matkan lipun kertaheitolla ostamalla sai matkansa halvempaan hintaan. Päivittäin bussia käyttävät pitivät sitä kätevänä tapana säästää rahaa esimerkiksi työmatkoilla.

Kun tänä päivänä katsoo vaikka minun lompakkoani, niin siinä moni Suomen suomalainen varmasti näkisi kosolti masentumisen aiheita.

Ei minkäänlaisia etu-, alennus- eikä kanta-asiakaskortteja. Edes KELA -korttia ei minun lompakostani löydy. Onhan tuossa tietenkin tuo pressikortti, mutta ne ajat jolloin sillä pääsi lätkämatsiin ilmaiseksi tai sai junalipuista alennusta ovat kyllä menneet vuosia sitten. Edes siihen liittyvää vakuutusta ei minulle ole voimassa, koska KELA -yhteyteni puuttuu. Kaksi ajokorttia, yksi maksukortti ja kaksi luottokorttia siellä sentään on ja hyvänen aika – sokerina pohjalla sentään Finnairin Plus -kortti. Senkin olemassaolon olen unohtanut niin tehokkaasti, että viime kesän Suomen matka tehtiin Turkish Airlinesin koneilla, kun niillä oli niin paljon halvemmat liput.

Täällä Thaimaassa ollaan näiden korttien kanssa paljon varovaisempia kuin Suomessa. Maksukorttiani olen käyttänyt kotimme sisustamiseen silloin, kun loppulasku ylitti 100.000 bahtia ja esimerkiksi tätä nyt käyttämääni tietokonetta ostettaessa. Molemmilla kerroilla vaadin itse saada olla näkemässä, kun maksutapahtuma velotettiin tililtäni. Thaimaalaisista lehdistä saa viikottain lukea, kuinka täällä käynyt australialaisturisti on kotiin päästyään huomannut olleensa myös Kiinassa ja Japanissa tai vaikka Etelä-Koreassa Thaimaan lisäksi. Jopa Pattayan Immigrationin edessä olevaan pankkiautomaattiin oli joku kesällä 2016 onnistunut asentamaan kortteja kopioivan lukulaitteen.

Vihoviimeinen paikka muovikortilla aseistautuneelle on ainakin Pattayalla Walking Street. Siellä jos ei korttia kopioida, niin sitten se ainakin katoaa. Myös suomalaisturisteja on herätelty Pattayan rannoilta ilman, että näillä on mitään tietoa kuinka siihen ovat päätyneet ja missä se lompakkokin taas on?

Täällä Pattayalla ja Thaimaassa yleisemminkin suosittelen maksamaan muovilla ainoastaan silloin, kun vaihtoehtona olisi aivan naurettavan setelipaalin kuskaaminen mukana jotain isompaa ostosta varten. Täkäläinen setelistö on aika pientä, suurin päivittäisessä käytössä oleva seteli on arvoltaan 1.000 bahtia, kun taas jonkun 500 euron setelin arvo bahteissa on lähes 20.000 bahtia. Eli jos tietokoneen ostoon tarvitaan yli 80 näitä 1.000 bahtin seteleitä ja asiointi tapahtuu Applen merkkiliikkeessä, niin kyllä silloin muovia uskaltaa käteisen sijasta käyttää, mutta ei juuri muuten.

Väittävät, että avioliittoviisumin uusiminen Thaimaassa olisi jotenkin helppoa. Ei meidän mielestämme.

Ainaikin Chonburin Immigrationin toimipisteessä jutun juju näyttäisi olevan siinä, että yksi neuvoo yhtä ja toinen toista ja se, jonka neuvoja olet parhaasi mukaan noudattanut, onkin muuttanut mieltään kun seuraavalla viikolla paperiesi kanssa saavut paikalle. Meidän tapauksessamme mieli oli muuttunut pahempaan suuntaan. Oli ilmeistä, että Immigrationin vääpeliä ketutti se, kun oli vapunpäivä ja kaikki toimistot ja esimerkiksi pankit olivat suljettu mutta hänen, joka sentään oli Immigrationin vääpeli, piti olla töissä.

Olimme edellisella viikolla poikenneet Immigrationissa ja saaneet mukaamme listan papereista, joita piti olla mukana. Kopiot avioliittotodistuksesta, avioliiton rekisteröimisestä, niiden englanninkieliset käännökset, kopio talon kirjasta, passikopio minulta ja kopio Luckin henkilöllisyystodistuksesta, valokuvat meistä kahdesta kotisohvalla sekä asuntomme ulkopuolella niin, että asunnon numero on nähtävissä, tulotodistus jne. Lisäksi piti paikan päällä täyttää lomake numero 7, jahka papereinemme paikan päälle pääsisimme. Sitä varten tarvittiin passikuva.

Suurin piirtein tämän kokoinen nippu erilaisia papereita tarvitaan melkein mitä tahansa mistään virastosta haettaessa.
Suurin piirtein tämän kokoinen nippu erilaisia papereita tarvitaan melkein mitä tahansa mistään virastosta haettaessa.

Ähäkutti!

Menimme ohjeiden mukaan varustautuneina 1.5. heti aamusta Immigrationiin, joka Pattayalla sijaitsee Jomtienin rantakadun soi vitosella. Jo ovella saimme kuulla, että tarvitaan vielä kartta, joka kuvaa reitin Immigrationista meidän kotiovellemme. Se tuli aivan puun takaa, joten ei kun piirtämään. Pienen piirtelyn ja hahmottelun jälkeen takaisin palvelupisteeseen, josta saimme jononumeron 605 ja vuoromme koittikin heti. Marssimme ns. sukkana vastaanotosta palvelutiskille joutumatta odottelemaan yhtään. Naisvääpeli selasi papereitamme jonkin aikaa ja ilmoitti sitten, että pitää olla kahdet paperit. Jälleen asia, josta kukaan ei ollut etukäteen maininnut mitään ja jota ehkä ei ikinä olisi tullut vastaan, mikäli vääpelillä olisi ollut vähän parempi päivä.

No, onneksi aivan Immigrationin toimipisteen vieressä on kopiopalvelu. Luck suuntasi sinne ja itse menin valokuvaan. Kahdeksan valokuvaa maksoi 150 bahtia ja Luckin kopiot 60 bahtia, koska osa asiakirjoista oli kaksipuolisia. Sitten piti käydä vielä pankkiautomaatilla, koska olin varannut operaatiota varten vain 2.000 bahtia. Vuoden avioliittoviisumi maksaa itse hoidettuna 1.900 bahtia ja viisumikassamme kävi hetkellisesti miinuksen puolella.

Olimme tulleet paikalle alunperin ennen yhdeksää sinä aamuna ja nyt palasimme uusin eväin takaisin vääpelin pakeille siinä yhdentoista maissa. Tällä kertaa saimme kuulla, että minun tulotodistuksessani täytyy olla suurlähetystöstä saatava legalisointi sillä muuten se on arvoton eivätkä nuo mustavalkoiset itse tulostetut valokuvatkaan kelpaa. Väriä pitää olla.

– Lisäksi teillä pitää olla thaimaalainen suosittelija sekä mukana niissä kuvissa että täällä sitten, kun tulette uudestaan, vääpeli ilmoitti topakasti.

Taas aivan uusia asioita, josta edellisviikolla oli nimenomaan sanottu, ettei mitään suosittelijaa enää viisumia uusittaessa tarvita. Sitä paitsi minun viisumini oli 1.5. viimeistä päivää voimassa. Mitäs nyt tehdään?

– Ei siinä mitään. Se on 500 bahtia/päivä, jos viisumi menee pitkäksi, vääpeli sanoi ja hymyili leveästi päälle. Toiset ne ammentavat työn iloa mitä omituisimmista asioista.

Ken tästä käy saa kaiken toivon heittää...
Ken tästä käy saa kaiken toivon heittää…

Hädässä ystävät tunnetaan

Luck suorastaan kihisi raivosta, kun kävelimme ulos ja autoamme kohti.

– Se lehmä halusi vain pompottaa meitä ihan niin kuin viime vuonnakin. Siinä meillä on yleisönpalvelija oikein kutsumusammatissaan. Vielä minä sille näytän!
– Ei tässä mitään, rauhoittelin, sillä Ollilan Jounin toimistolta käy joku kaveri kolmesti viikossa Bangkokissa hoitamassa juuri tällaisia asioita. Mene sinä rauhassa sinne pesulalle ja minä toimitan nämä paperit Ollilan toimistoon.
– Minulla on kiljuva nälkäkin tullut tässä hötäkässä, Luck ilmoitti yks’kantaan.

Tilanne alkoi käydä ahdistavaksi. Pattaya People Media Groupin perustaja ja hallituksen puheenjohtaja Niels Colov opetti minulle jo joskus aikojen alussa, että thaimaalaisen on pakko saada syödäkseen aina välillä tai muuten niistä tulee epätoivoisia.

Soitto Jounille vahvisti aikatauluarvioni.

– Joo. Huomenna aamulla meiltä lähtee äijä sinne taas. Jos saat paperit tänne tänään, niin homma hoituu huomisen päivän aikana ja pääset takaisin sinne Immigrationiin jo keskiviikkona heti aamusta.

Soitin Luckille riemu-uutisen teemalla “mitäs minä sanoin”.

– Minun hommakseni jää nyt toimittaa ne paperit sinne Hans Lankarin toimistoon ja sinä varmasti saat hoidettua meille jonkin valtakunnan suosittelijan?
– Älä siitä huolehdi. Takuulla saan.

Luckin suku on järjestään valtion tai provinssin virkamiehiä, poliiseja tai armeijan upseereita. En hetkeäkään epäillyt, etteikö se puoli keskiviikkoon mennessä hoituisi.

Otettiin sitten Yutin neuvosta niin kodinomainen kuva kuin ikinä osattiin. Kuva löytyy tänä päivänä myös Immigrationin arkistosta.
Otettiin sitten Yutin neuvosta niin kodinomainen kuva kuin ikinä osattiin. Kuva löytyy tänä päivänä myös Immigrationin arkistosta.

Viranomaisen kanssa kannattaa laittaa asioimaan toinen viranomainen

Keskiviikkona aamupäivällä yllätys oli melkoinen, kun kotiovellamme seisoskeli itse Sattahipin laivastoaseman komentaja.

– Eiköhän mennä hoitamaan se teidän viisumiasia kuntoon, hän totesi virnistäen.
– Miten sinä.., ihmettelin ja Luck vastasi Lamsingin olleen kiireinen, joten nyt piti saada vähän korkeampia voimia avuksi.
– Ja saa se Immigrationin ämmä vähän ajattelemisen aihetta. Olen nimittäin Yutille kertonut, millaista sen yleisönpalvelu on jo kahtena vuotena ollut. Viime vuonnakin tokeni vasta, kun saatiin Lamsing hätiin.

Lamsing ei ihan laivastoaseman komentaja ole, mutta tarpeeksi korkea-arvoinen poliisitoimen haltija pistämään aina yhden vääpelinretaleen kuriin ja järjestykseen, kuten viime vuonna nähtiin samassa tilanteessa. Lamsingilla on kaksi tähteä kauluksessa ja poliisiosastonsa päällikön virka.

– Se muuten näki Lamsingin kuvan niissä mustavalkoisissa valokuvissa, jota sille maanantaina koitettiin tarjota. Jos tämä onkin nyt sen kosto meille, kun viimeksi menetti kasvonsa, ajattelin ääneen.
– Kohta nähdään, kuka kostaa kenelle ja mitä, Luck mumisi.
Komentaja ei kommentoinut. Kysyi vain, että kukas ne valokuvat meistä ottaa.

Kun kuvat oli otettu, lähdimme kolmisin kohti Immigrationin toimipistettä.

Loppu hyvin, kaikki hyvin

Saavuimme Immigrationin toimipisteeseen vain huomataksemme, ettei siellä ollut sähköä. Ilmastointi ei pelannut, tietokoneet olivat mykkinä, jonotusnumeroautomaattikaan ei pelannut jne. Mutta yhtäkaikki, samassa hetkessä kun maanantaina vielä niin tyly vääpeli näki seurassamme virkapukuisen laivastoaseman komentajan, niin kaikki paperimme olivatkin hetkessä aivan kunnossa ja siinä leimoja lyöskennellessään väpä sähähti kollegalleen, että hoitaa aivan muodollisuutena sen takuumieskuulustelun tuon komentajan kanssa. Jälkeenpäin Yut kertoi häneltä kysytyn ainoastaan, että kauanko hän on meidät tuntenut ja millaista se laivastoaseman komentaminen oikein on.

Keskustelun aikana kävin maksamassa eri palvelutiskillä tästä paperihässäkästä aiheutuneen overstayn, kun viisumini oli mennyt pari päivää pitkäksi. Tuhat bahtia kaikkiaan.

Kun kaikki oli valmista pyysivät meitä kohteliaasti odottamaan iltapäivään, jos vaikka sähköä tulisi siihen mennessä ja saataisiin se minun passini luovutuskuntoon.

– Onko tämä asia nyt varmasti täysin selvä, Yut kysyi hymyillen aitothaimaalaiseen tapaan.
– Ehdottomasti, vääpeli vastasi.
– No sitten me teemme niin, että ystäväni tulee vaikka huomenna aamupäivästä hakemaan sen passin. Meidän on aika syödä lounasta. Sinä varmaan tarjoat, totesi komentaja kääntyen minuun päin.
– Niin tarjoaa ja pitkän kaavan mukaan, Luck ilakoi. Näittekö sen muijan ilmeen? Oli niin mielin kielin, että varmaan teki itselläänkin pahaa, Luck remelsi ulko-ovea kohti astellessamme. Minä tiedän minne mennään!

Alkupaloja odotellessa. Iloinen seurue Sugar Hutissa, joka on palanen aitoa Thaimaata keskellä Pattayaa.
Alkupaloja odotellessa. Iloinen seurue Sugar Hutissa, joka on palanen aitoa Thaimaata keskellä Pattayaa.

Vuoden avioliittoviisumin lopulliset kustannukset

Viisumi 1.900 bahtia
Overstay. 1.000 bahtia
Kuvat 150+80 bahtia

Legalisointi
– lähetystö 1.100 bahtia
– kuriiri 1.000 bahtia

Lounaat 2.600 bahtia

YHTEENSÄ. 7.830 BAHTIA

Ilman Overstayta ja lounasta laskettuna kokonaishinta putoaa 4.230 bahtiin ja mikäli sinulla on passikuvat ennestään ja hoidat kuriirin sijasta legalisoinnit kirjeitse, niin hinta putoaa vielä noin tonnilla.

Eihän tästä tule enää mitään! Vaimo perusti pesulan taatakseen pikkusiskolleen työpaikan ja nyt, kun kaikki on valmista ovat Siam Oriental Elegance 2:n asukkaat erittäin tyytyväisiä siihen, että talossa on toimiva pesula. Kaikki, paitsi yksi.

Tämä kaljupää venäläinen tuli vaimolle sanomaan, että hänen täytyy siirtää vuokraisännän meille luovuttaman parkkipaikan eristäviä kukkaruukkuja niin, että hän saa autonsa parkkeerattua helpommin. Vaimo ei oikein tiennyt millä oikeudella joku kuulapää tulee kertomaan mitä meidän täytyy vuokraamiemme tilojen kanssa tehdä, joten soitti sitten minulle. Onneksi olin kotona.

Kipaisin sen noin 100 metriä vaimoni pesulalle ja selitin ryssälle, että meillä lännessä on semmoinen sanonta, että “Money talks and bullshit walks. Kerroin, että jos me maksamme vuokraa tuosta tilasta, niin ei siihen ainakaan kukaan ryssä tule sanomaan mitä meidän sen kanssa pitää tehdä. Hän sen sijaan ei maksa mitään vuokraa mistään tilasta eikä edes omista mitään kyseisestä taloyhtiöstä ennen kuin osakekirjat tulevat. Muistin myös mainita tämän ehkä olevan kolhoosiasumiseen tottuneille kommareille ylivoimaista ymmärtää.

Tämä oli jollekin venäläiselle ylikäymätön paikka.
Tämä oli jollekin venäläiselle ylikäymätön paikka.

Kerroin vielä näkeväni paljon vapaita paikkoja pitkin taloyhtiön parkkialuetta ja ehdotin, että laukkuryssän kannattaisi ehkä harkita harjoittelemista sinne parkkeeramiseen sillä seurauksella, että ryhnä lähti Siam Orientalin toimistoon “selvittämään tätä asiaa”.

En tiedä tänäkään päivänä millainen keskustelu siellä käytiin, mutta ensin nahkatukka oli pari päivää poissa koko parkkialueelta ja on nyttemmin parkkeerannut autonsa mielenosoituksellisesti kuivaustelineidemme viereen, vaikka jo kertaalleen kolhi vanteitaan niiden kukkaruukkujen kanssa. Luckilla kävi ryssää sääliksi ja hän siirsi niitä kukkaruukkuja pari metriä taaemmas, mutta nähtyäni sen minä tänään siirsin ne takaisin alkuperäisille paikoilleen.

Eihän kaikki näissä taloissa sentään voi mennä niin kuin ryssät haluaa…

Kun täällä Thaimaassa katselee englanninkielisiä tv -kanavia, esimerkiksi Universal tai SyFy, niin ei voi välttyä tunteelta, että nyt meitä viedään.

Esimerkiksi Universal mainostaa joitain amerikkalaissarjoja termein Live from the U.S tai ainakin Same day as in the U.S. ja samaan näkyy ryhtyneen ainakin SyFy. Mietitäänpä hetki, mitä se oikeasti tarkoittaa.

Kello on New Yorkissa tasan 12 tuntia jäljessä Bangkokiin verrattuna. Länttä kohti mennessä tulee aikaeroa Los Angelesiin vielä enemmän. Siellä ovat New Yorkia vielä kolme tuntia jäljessä, eli kun kello Bangkokissa on esimerkiksi tänään sunnuntaina 8.40, niin Hollywoodin elokuva- ja tv -studioilla on lauantai-illan Prime time eli paras katseluaika vasta alkamassa. Jos minä nyt avaisin meidän television Universal -kanavalta, niin takuulla en näe mitään sikäläistä viikonlopun katsojamagneettia kuten vaikka Conan O’Brien showta, vaan takuuvarmasti jonkun uusinnan, joka voi olla parhaassa tapauksessa viitisen vuotta vanha Law & Order ja huonoimmassa aikuisten askarteluohjelma nimeltään A Minute to Win It.

images

No entä sitten, voi joku kysyä. Ketä kiinnostaa?

Siinäpä se juuri onkin: Ei niin ketään. Siis taalainmaalla nämä ohjelmat, joita meille täällä “viimeisimpänä hottina” markkinoidaan. Aikaero yksin takaa sen, että meille näytetään pelkkää halpatuotantoroskaa silloin, kun meillä on Prime time tai vaihtoehtoisesti jonkun laadukkaamman sarjan viime tuotantokauden tuotoksia. Jos me ihan oikeasti näkisimme uusimmat osat esimerkiksi sarjasta Shades of Blue, niin New Yorkissa kun on paras katseluaika ja ko. sarja siellä luonnollisesti on Prime timessa, niin meillä sitä pitäisi nousta katsomaan aamuseitsemän – kahdeksan korvilla. Näin ei kuitenkaan tapahdu ja niinpä meilläkin katsellaan aamuisin Thaimaan Aamu-TV:tä, josta sentään saa aina välillä ihan hyvää, Suomea koskevaa materiaalia tällekin sivustolle.

Toinen kummallisuus, Same day as in the U.S. puolestaan kertoo meille sen, että samana päivänä meille aikaeron vuoksi tarjoillaan korkeintaan aamuyön, aamun ja aamupäivän ohjelmia Yhdysvaltain aikaa. Jo iltapäivän ensimmäinen tunti Trumpin Amerikassa vie thaimaalaiskatsojan seuraavan vuorokauden puolelle, joten ilmeisesti nämä lapsellisimmat “kauhusarjat” SyFyllä tai Universalin Grimm ja The Librarians ovat juuri niitä. TV -viihdettä, joka on tarkoitettu lähinnä koululaisille, jotka isän kotiintuloa ja äidin laittaman päivällisen valmistumista odotellessa pysyvät poissa pahanteosta saadessaan katsella itseään kiinnostavia ohjelmia. Meillä Thaimaassa tätä riemua piisaa sitten aamuyöstä meidän aikaa.

Unknown

Näiden kanavien elokuvatarjonnasta vielä sen verran, että tänä talvena on “kansainvälisistä suurtuotannoista” nähty King Kong ainakin neljästi, Jason Bourne- ja Scorpion King -elokuvasarjat nekin muutamaan kertaan jne. Kuinkahan usein niitä vaihdetaan? Tai ehkä ne vaihtelevat niitä keskenään? Pysy kanavalla, niin saatat nähdä jotain uuttakin joskus!

On ne ovelaa porukkaa, nämä kansainvälisten markkinavoimien edustajat. Saavat meidätkin uskomaan, että heidän tarjoamansa vanha roska on jotenkin hienoa. Ei taida näilläkään keisareilla juurikaan vaatteita olla.

Soittivat juuri äskettäin, kello 15.00 paikallista aikaa, turistipoliisiasemalta ja sanoivat orimattilalaisen karanneen.

Tässä tulee nyt se tähän tapaukseen liittyvä karmein viesti: Poliisi ihan oikeasti toivoo, ettei sitä miestä enää koskaan löydetä tai ainakaan toimiteta turistipoliisin vastuulle. Ne toivovat, että mies hukkuu mereen tai ajautuu jonkun muun poliisiyksikön kuin heidän vastuulleen. Se liittyy jotenkin siihen, että kullakin poliisiyksiköllä on oma budjettinsa, jonka mukaan pitää elää eikä Pattayan turistipoliisi halua oman budjettinsa kärsivän siitä, että joku suomalainen haluaa tehdä itsemurhan. Mikäli päivän tai parin päästä luette Ilta-Sanomista 33 -vuotiaan suomalaismiehen itsemurhasta Pattayalla, niin sitten tiedätte mikä se lopullinen totuus oli tässäkin asiassa.

Kuvioon kuuluu, että Suomi24 -keskustelupalstalla kehtaavat vielä ilkkua tämmöisellä asialla. Sehän nyt muutenkin on tunnetusti älymystön kohtauspaikka.

Enpä juuri aiemmin ole kertoillut näistä keikoista, kun käyn turistipoliisille kääntämässä sellaisten pulaan joutuneiden suomalaisten asioita, jotka itse eivät osaa muuta kieltä kuin Suomea, mutta nyt on aivan pakko

Perjantaina 3.3. heti sen jälkeen kun oltiin oltu juttukeikalla suurlähettilään Pattayan -vierailulla, soitti turistipoliisin kapteeni ja sanoi pukkaavan vähän keikkaa siihen suuntaan. Minä siihen, että “kymmenen minuuttia” ja sanoin vaimolleni, että kotiosoitteen sijasta mennäänkin nyt turistipoliisin käyntiosoitteeseen.

Turistipoliisin päämajassa oli vastassa itsemurhaa yrittänyt orimattilalainen 33 -vuotias mies, joka passittomana, rahattomana ja vaatteettomanakin oli toimitettu sairaalasta turistipoliisin hoiviin.

Menin sairaalan aamutakissa turistipoliisin toimitilojen odotushuoneessa istuvan miehen luo ja esittäydyin normaalin tapaani suomalaiseksi ja turistipoliisin viralliseksi tulkiksi Pattayalla.

– Sääkö mulle ammut kuulan kalloon, mies kysyi.

Vastasin, ettei kukaan ole aikeissa ampua kuulaa kenenkään kalloon ja olevani paikalla ainoastaan tulkin ominaisuudessa, koska turistipoliisilla ja hänellä ei ole minkään valtakunnan yhteistä kieltä.

– Sano näille, että tappaa minut nyt, kuului vastaus.

Kerroin, ettei moinen Thaimaan lakien mukaan mitenkään ole mahdollista ja että voisin ottaa yhteyttä esimerkiksi Suomen suurlähettilääseen, joka juuri silloin oli Pattayalla ja että suurlähetystö ehkä voisi auttaa hoitamaan hänet Suomeen.

– En minä mihinkään Suomeen halua. Minä haluan kuolla täällä ja nyt, kuului vastaus.

Kerroin miehelle meidän suvussamme kulkevasta sanonnasta jonka mukaan asiat ovat aina aivan helvetin hyvin niin kauan kuin vahingoista rahalla selviää, mutta nuori mies sanoi minulle ettei “näistä asioista enää millään rahalla selviä”. Sanoi monen sukulaisensa jo tappaneen itsensä hänen toilailujensa takia. Tuli Ossi Viljanen mieleen.

Mies ei halunnut karkoituskeskukseen, ei suurlähetystön eikä minkään muunkaan viranomaistahon apua vaan ainoastaan “kuulan kalloon, mitä nopeammin, sen parempi”.

Kaksi tuntia juteltiin, ja niiden kahden tunnin tuloksena tulin sitten kertoneeksi Pattayan turistipoliisin päällikölle olleeni juttusilla psykoosissa olevan miehen kanssa ja joutuneeni keskustelumme perusteella toteamaan, että mies tarvitsee ammattiapua, jonka antamiseen ainakaan minusta ei ole. Karkoituskeskus ja sen jälkeen esimerkiksi Lahden Kaupunginsairaala voisivat olla oikeampia osoitteita.

– Sano sille, että istuu tuossa terassilla ja mikäli haluaa käydä jaloittelemassa, niin sekin käy, sanottiin poliisista. Jos se vaikka heittäytyisi auton alle tuossa mäessä!

(Ymmärrettävistä syistä minulla ei ole kuvia tästä keikasta)

%d bloggers like this: