Sotamuseo on siitä kummallinen paikka, että siellä tulee jano.

Olimme hotellilla kuulleet, että Ho Chi Minh Cityn klo 19 jälkeen kävelykaduksi muuttuva Bui Vien on se paikka, missä turistit tapaavat kuljeskella ostamassa matkamuistoja, syömässä ja janoaan sammuttamassa, koska tarjontaa on yllin kyllin. Siellä Bui Vienillä saimme myös kuulla hotellimme sijaitsevan todellisella eliittialueella, missä tavalliset kaupunkilaiset eivät juurikaan edes käy.

Se selittääkin ne seutukunnan autot. Porscheja miltei joka kadunkulmassa. Parhaassa kaksi. Musta ja vihreä.

– Täällä teidän pitäisi olla eikä siellä, jos kerran ensimmäistä kertaa Saigonissa olette, baarimirkkumme Mii sanoo.

Olemme päätyneet todelliseen kansankuppilaan, missä enemmistö asiakkaista on ulkomaalaisia ja tukevasti juovuksissa jo alkuillasta. Terassille sammunut musta mies retkottaa tuolillaan napa paljaana autuaan tietämättömänä ympäröivästä maailmasta. Sisäpuolella bluetooth -yhteyden avulla puhelimestaan paikan äänentoistolaitteiden kautta kovaäänistä musiikkia soittava humalainen amerikkalaismies tulee kysymään meiltä musiikkitoiveita.

– Laita Led Zeppelinin Stairway to Heaven, ehdotan ja mies poistuu sisätiloihin.

Yht’äkkiä sisältä kuuluva huuto kiinnittää huomiomme. Se on Mii, joka täysin vailla mitään pelkoa huutaa kaksi kertaa itseään isommalle rontille tämän lähteneen reilu tunti sitten maksamatta pois ja että uutta juotavaa ei tule ennen kuin vanhat on maksettu. Pieni nainen lyö laskun pöytään ja vaatii 340.000 dongia tai hän kutsuu poliisin paikalle.

Mies väittää, ettei koko päivänä ole kyseisessä baarissa käynytkään, mutta alkaa silti kaivaa kuvettaan. Ilmeisesti varmuuden vuoksi, sillä Mii näyttää olevan aika hurjana.

– Tuohon nurkkapöytään tulit heti sen jälkeen, kun avattiin, Mii osoittaa.

– Olit jo valmiiksi jurrissa tullessasi ja sammuitkin tuohon samaan nurkkaan. Ja sitten olit jossain vaiheessa yksinkertaisesti vain kadonnut. Maksa laskusi, äläkä valita.

Vaalea amerikkalainen, se musiikkimies, muistaa velallisen.

– Olit sinä täällä ainakin kahden aikaan, kun minä tulin. Maksa pois vaan.

Miehet näyttävät tuntevan toisensa. Jotenkin tuntuu muutenkin siltä, että koko paikka on täynnä jostain kumman syystä Ho Chi Minh Cityn kotikaupungikseen valinneita “elämäntapaintiaaneja”. Heitä ja kadun vilinää on ihan mukava seurailla.

Olemme juuttuneet tänne siksi, että Mii on osoittautunut aivan oivalliseksi tietopankiksi, joka tuntuu tuntevan jokaisen ohikulkijan ja ollut töissä Norjassa, jota hän kehuu maanpäälliseksi taivaaksi. Kysyn, mikä sai hänet palaamaan Ho Chi Minh Cityyn.

– Minähän olin siellä vain töissä. Rahaa tienaamassa. Viisumini umpeutui eikä oikein muita vaihtoehtoja ollut, 46 -vuotias nainen kertoi.

– Olisihan sitä tietysti voinut iskeä jonkun norjalaisen miehen ja hankkia viisumi sillä tavalla, mutta kun minä en ole semmoinen ihminen.

Tukholmassakin Mii kertoo käyneensä muutamaan otteeseen. Helsinki on vielä näkemättä.

– Tukholmassa oli paljon siltoja. Sen minä siitä muistan. Ja lyhyt ajomatka Oslosta. Vain kuutisen tuntia.

Ilmeisesti me olemme jonkinlainen virkistävä poikkeus paikan asiakaskunnassa, sillä Mii on jossain vaiheessa muuttanut meidän pöytäseurueeseemme paikalle, josta käsin tarkkailee asiakkaitaan siltä varalta, että joku tarvitsee jotain. Kerromme hänelle järkyttävästä kokemuksestamme vietnamilaisella aamiaisella.

– Täällä Vietnamissa on sellainen tapa, että ne kananmunat tilataan erikseen ja valmistetaan sellaisiksi kuin asiakas haluaa. Kysykää ensi kerralla suoraan keittiöstä, hän opastaa.

– Mutta tästä tulikin mieleen, että minun vuoroni päättyy kahdeksalta. Jos haluatte, niin voitaisiin mennä yhdessä vietnamilaiselle illalliselle. Ystävälläni on tässä aivan lähellä ravintola ja voidaan tehdä niin, että minä valitsen eväät ja te hoidatte maksupuolen, hän ehdotti rempseään tyyliinsä.

Niin me sitten päädyimme vietnamilaiselle illalliselle ravintolaan, jonka nimi ei jäänyt mieleen ja paikkaan, jota emme muista, syömään illallista, joka oli hyvää, mutta ei mennä sen kummemmin yksityiskohtiin.

Taksi hotellille maksoi 186.000 dongia.