Paikalliset nähtävyydet on kenties pääosin nähty. Paljon on kuitenkin vielä koettavana: murkkupataa, kukkotappeluja ja suorastaan hämmentävää ystävällisyyttä. Kohtaan myös joukon epämääräisiä ”serkkuja”, ”veljiä” ja ”äitejä”.

– Se temppeli oli tosi hieno, mutta nyt on nälkä, totean ystävälleni, joka työskentelee ”paikallisen Siwan” kassalla. Palkka on sama kuin aikoinaan Bangkokissa, mutta asuinkustannukset ja muu eläminen on edukkaampaa täällä. Voi elää hieman leveämmin.

Hotellissani eivät osaa auttaa akuutissa nälänhädässäni. On toki paikallinen 7/11 kadun toisella puolella ja sitten jokin nuudelibaari. Hotellin oma ravintola on visusti kiinni.

– Käydään mun kotona. Siellä ne tekevät ruokaa sulle mielellään, toteaa kaverini.
– Äiti tekee todella hyvää sapuskaa, hän hehkuttaa.
– Kertomasi mukaan sun äiti on ollut kuolleena jo 25 vuotta. Onko se muka herännyt henkiin kokkaamaan mulle?
– Ei. Kyseessä on enemmänkin isosisko, Wan sanoo.
– Onko se oikeasti verenperillinen? Samaa sukua? Näytän elekielellä omaa käsivarttani ja verisuoniani.
– Joo… On!

Mennään taas mopolla. Paikallinen hiekkatie on kuoppainen. Rytisee.

Saavumme alueelle, joka on yllättävän siisti. Karisee yksi ennakkoluulo pois. Talot on maalattu hienosti ja pihat hoidettu aivan viimeisen päälle.

Jos taloa ei voi ihan kartanoksi kutsua, on se silti viihtyisä ja tilava. Täällä asuu useampikin henkilö. Kommuuni tai jonkinlainen yhteisö, jossa kaikki ovat ”veljiä”, ”siskoja” tai muuta keskenään.

Ystäväni ”äiti” tai ”isosisko” osoittautuu aivan liian vanhaksi ollakseen kumpaakaan. Myös aiemmin Bangkokissa tapaamani nuorehko ”isosisko” on tarkemman juttelun tuloksena oikeasti serkku; sama mummo molemmilla. Viis täsmällisestä luokittelusta, jos tunneside on tarpeeksi vahva, järkeilen.

Isäntä eli talon varsinainen omistaja, keski-ikäinen thaimaalainen mies, esittelee pihamaataan. On pulskia kukkoja häkeissään. Jokunen pieni kananpoikanen käyskentelee häkkien välissä. Varsinaisia kanoja ei näy. Saankohan kenties kukkoa punaviinissä? Onko tämä jonkinlainen kukkokasvattamo?

Näillä kukoilla on tietty tehtävä - ei tulla syödyksi.

Näillä kukoilla on tietty tehtävä – ei tulla syödyksi.

Ei. Kysymyksessä ovat taistelukukot, joita isäntä kasvattaa ja joiden avulla voi kuulemma saada hyvät tienestit. Näkemäni video kyseisestä toiminnasta saa miettimään eettisyyttä. Mutta maassa maan tavalla. En ole tullut tänne jakamaan omia näkemyksiäni tai mielipiteitä.

– Teen teille muurahaisista tehtyä pataa riisin ja kasvisten kera, kertoo isäntä.

Naamani venähtää hetkeksi ja vatsaa kouristaa pelkkä ajatus. Mutta mikäpä siinä: olen kuullut, että muurahaiset ovat hyviä. Ja mikä olen moralisoimaan – jos syön lihaa, voin kai syödä hyönteisiä?

Saan nähdä raaka-aineet. Elävien muurahaisten sijasta pussissa on yrttejä ja muurahaisten munia. Paikalle on saapunut sekalainen joukko talon asukkaita ja myös naapuruston asukkaita. En halua nolata itseäni joten mahdollisimman kohteliaasti kerron kuiskaten ettei vatsani ole tottunut kyseiseen ruokaan ja saatan oksentaa.

– Ei se mitään! Muovipussi on tuossa, vastaa talon omistaja nauraen.
– Ja on tuossa SangSomia, jos vatsaa alkaa kiertää, hän lisää.

Oho, onpa hyvää! Käytännössä ruoka ei eroa thaimaalaisten yleisesti suosimasta Larp Moosta, mutta nyt on vain käytetty itikoita. Ahmin mielelläni annoksen loppuun.

Murkkupataa. Yllättävän aroi!

Murkkupataa. Yllättävän aroi!

Istumme iltaa pitkään ulkona pihamaalla. Nelivuotias poika esittää meille aikuisille varsin lahjakkaan kappaleen pienellä kitarallaan.

– Onko hän sinun poikasi, kysyn.
– Tavallaan, vastaa talossa asuva mies. Itselläni menevät taas termit sukulaisuudesta sekaisin, mutta mies pitää selkeästi nuoremmasta miehenalusta hyvää huolta, joten en tenttaile sen enempää.

Isan näyttää ja opettaa kaltaiselleni vierailijalle viimein aluksi oudolta tuntuneet, mutta silti lopulta uskomattoman hymyilevät ja vieraanvaraiset kasvonsa, jossa vieraasta pidetään huolta – oli hän sitten ”äiti”, ”sisko”, ”poika” tai ”tytär”.

– Onko täällä jotain iltaohjelmaa, kysyn.
Carabao soittaa tänään torilla, Wan sanoo.
– Olen nähnyt sen kerran Bangkokissa. Pitäisikö sinne mennä?
– Parempi ettemme mene. Thaimaalaiset miehet kun ottavat miestä väkevämpää, saattaa siellä saada turpiinsa, hän vastaa.

On siis aika käydä levolle. Saan kyydin takaisin majapaikkaan ja nukun hyvin tyytyväisenä. Aamulla nousen koneeseen paluumatkalle. Kun saavun Bangkokiin, Iso Mango tuntuu… hieman viileältä. Lämpötila on silti 35 astetta.

Tagged with →  
Share →
%d bloggers like this: