Pattayalla on ainakin yksi erittäin omalaatuinen erityispiirre. Täällä sanotaan sangen usein, ettei näin voi tehdä ”koska tämä on Pattaya”. Kerron tässä yhden esimerkin:

Me kun takavuosina jaeltiin niitä pohjoismaalaisia iltapäivälehtiä, niin 160 bahtin hintaisesta lehdestä jäi lehtikioskille 30 bahtia/myyty lehti. Se on paljon enemmän kuin thaimaalaisista sanomalehdistä jälleenmyyjälle jäänyt 2-4 bahtia. Siitä huolimatta törmäsin tavan takaa tilanteeseen, jossa 160 bahtin hintaiseksi luokiteltu Ilta-Sanomat, Aftonbladet tai VG olikin kioskeissa myynnissä hintaan 180 bahtia. Jälleenmyyjä oli toteuttanut ihan ikioman hinnankorotuksen meidän lehdillemme ja nostanut katteensa 50 bahtiin!

Kun menin sanomaan, että mikäli haluat nostaa katettasi, niin tee se omilla lehdilläsi: Osta meiltä sisään nämä lehdet ja myy sen jälkeen ne ulos ihan mihin hintaan haluat, niin sain kuulla ettei se mitenkään ole mahdollista. ”Tämä on Pattaya eikä täällä voida toimia niin kuin muualla”, oli perustelu.

Siis hetkinen. Phuketissa, Bangkokissa ja Hua Hinissä on eläminen kalliimpaa ja liiketilojen vuokratkin varmasti kalliimpia kuin Pattayalla ja niissä kaupungeissa 30 bahtia on erinomainen kate myytäville lehdille, mutta Pattayalla se ei riitä, koska tämä on Pattaya eikä täällä voida toimia niin kuin muualla, tarkensin?

– Juuri niin. Ja sitä paitsi sinun jakelupäällikkösi haluaa viisi bahtia jokaista myytyä lehteä kohti!

Ei perkele! Se muija nostaa jo muutenkin pankinjohtajan palkkaa, ajattelin. Jakelupäällikkö meni vaihtoon saman tien tuon keskustelun jälkeen. Siinä meni pesuveden mukana myös jakelupäällikön serkkupoika ja kaikki muut perheenjäsenet, joilla oli palkan lisäksi ollut myös ilmainen lounasetu silloisessa ravintola Sisäpiirissä, jossa niitä lehtiä pakattiin jakelukuntoon. Rajansa kullakin, sanoi entisen Neuvostoliiton lätkämaajoukkueen päävalmentaja Boris Kulagin.

No, tuli uusi jakelupäällikkö ja uudet säännöt. Viikko uusien sääntöjen voimaantulon jälkeen tuli aika käydä kentällä katsomassa kuinka uusia sääntöjä on sovellettu. Tasan samoissa kioskeissa oli 160 bahtin hintaisten lehtien hinnan päälle liimattu tarra, jossa luki 180 bahtia.

– Niin. Mitä nyt? Viekö uusikin jakelupäällikkö viisi bahtia jokaisesta myydystä lehdestä?
– No kun korottivat tämän liikepaikan vuokraa uuden sesongin alkaessa ja jostainhan se korotus pitää ottaa ja kun farangeilla on tuota rahaa, niin minä ajattelin että näistä…
– Tehdäänkö kuule niin, että huomenna sinä maksat nämä tänään myymäsi lehdet ja sen jälkeen me emme toimita sinulle enää yhtään lehteä. Myy noita thaikkuaviisejasi, joista sentään saa alle viisi bahtia per lehti.
– Sinä et, farang, ymmärrä! Tämä on Pattaya eikä täällä toimita noin.
– Sinä et, thaikku ymmärrä, että minä olen farang ja minä toimin juuri näin.

Tämän keskustelun seurauksena kuusi meidän suurinta iltapäivälehtien jälleenmyyjäämme lopetti MaijaGizmon lehtien myymisen. Minä olin heidän mukaansa toiminut epäasiallisesti.

Vietiin sitten lehdet kioskikauppiaiden sijasta rantakauppiaille. Samat miehet ja naiset, jotka sitä ennen olivat Pattayan rannoilla myyneet hedelmiä, aurinkolaseja, jäätelöä ym. saivat yht’äkkiä myydäkseen myös iltapäivälehtiä ja olivat erittäin tyytyväisiä 30 bahtin myyntikatteeseen. Ilmiön huomattuaan lehtikioskikauppiaat tekivät jotain, jonka seurauksena ratsiat rannoilla huomattavasti lisääntyivät, mutta koska poliisit saivat osansa rantakauppiaiden myyntituotoista, niin ei sitä kauaa jatkunut. Sitä paitsi ansiotasostaan huolehtivat poliisit saapuivat aina paikalle niin näyttävästi ja järjestäytyivät sen verran perusteellisesti, että heidän tulonlähteillään oli hyvin aikaa kerätä kamppeensa ja kadota maisemista ratsian ajaksi.

Pian tämän jälkeen Luck sitten möikin meidän lehtijakelubisneksemme Newspaper Directille. Että sen pituinen se.

Tai ei ihan: Newspaper Directilta tihkuneiden tietojen mukaan lehtien myynti rannoilla romahti pian sen jälkeen, kun he olivat meiltä jakelulisenssin ostaneet. Kerroin ystävälleni Maxille, joka sen puljun omistaa, että niitä rantapojanvesseleitä pitää aina välillä käydä katsomassa, koska muuten he hyvin nopeasti käyvät ostamassa turistille 160 bahtilla myymänsä lehden takaisin satasella ja myyvät sen uudelleen 160 bahtilla. Ehdotin, että laittaa jakelupäällikkönsä kiertämään rantoja sen jälkeen, kun lehdet on jaettu myyntipisteisiin ja kyselemään myyjiltä montako lehteä ovat myyneet.

– Toimii, ilmoitti riemastuneen kuuloinen Max viikkoa myöhemmin.

Niinpä niin, tämä on Pattaya eikä täällä kertakaikkiaan voida toimia niin kuin muualla. Minä rakastan tätä kaupunkia.

kuva 1

Lisää tällaisia tarinoita kirjassani Pattaya Drugtime, joka nimestään huolimatta on humoristinen kertomus pattayalaisesta elämänmenosta. Kirjakauppiailta kautta Suomen ja Thaimaassa sähköpostitse: kirjakauppa@thaimaansuomalainen.com

Tagged with →  
Share →
%d bloggers like this: