Lapsuudessani 1960 -luvulla aika harvalla oli kotipuhelin. Ihan hyvin tultiin juttuun. Asiat hoituivat ja elämä luisti. Työpaikoilla juteltiin työasiat ja kotipihalla koti- ja naapuriasiat.

Kun aloitin työurani 1980 -luvun alussa, ei kenelläkään ollut kännykkää ja ihan hyvin pärjättiin. Jos reissun päältä piti jonnekin soittaa, niin puhelinkioskit oli keksitty ja esimerkiksi jokaisella huoltoasemalla oli yleisöpuhelin. GPRS -paikantimen, vai mikä helvetti sen nimi sitten onkaan, asemasta käytettiin ihan tavallista tiekarttaa ja perille löydettiin aina. Ikinä ei jääty päämääräämättömästi harhailemaan millekään seutukunnalle.

Hotellihuoneista löytyvä puhelin oli kallis käyttää, mutta siitähän selvisi menemällä ala-aulan yleisöpuhelimeen.

Näitä asioita olen tässä funtsinut pitkin kesää ja tullut lopulta siihen tulokseen, että eilen lauantaina 5.8. annoin nokialaiseni vaimon pikkusiskolle sanoen, että ”sinä ehkä tarvitset tätä enemmän kuin minä”. Hän on sentään pesula-apulainen ja minä ainoastaan tämmöinen toimittajan tohelo.

Ei minun nuoruudessani kukaan ollut tavoitettavissa 24/7 ja siitä huolimatta pärjättiin jopa paremmin kuin nykyään. Sunnuntaisin ei saanut kenellekään soitella ennen kello kahtatoista eikä arkisinkaan enää iltakahdeksan jälkeen. Ja kaikki hommat hoituivat ihan samalla tavalla kuin tänäkin päivänä!

Viimeksi kuluneiden noin kolmen vuosikymmenen aikana on selvästi ollut nähtävissä, että ensin kännykät, sitten internet ja kuluneen vuosikymmenen aikana etenkin sosiaalinen media ovat tehneet ihmisistä paljon lyhytjännitteisempiä ja pinnallisempia kuin ennen. Eräänlaisia elämäntapariippuvaisia tuuliajelehtijoita. Tässä joukossa en halua olla mukana.

Silloin kun vielä tein aktiivisesti freelancerin hommia, niin pidin puhelintani päällä ympäri vuorokauden. Kuvittelin, että se saattaisi tuoda minulle rahakkaan keikan sinä yönä, kun Thaimaassa on jälleen sotilasvallankaappaus tai joku pommi räjähtää Bangkokissa. Ja paskat, sanon suoraan.

Valtaosa yöllisistä puhelinsoitoista tuli joskus aamuyöstä kello kahden jälkeen ja halki tuhannen savuisen salongin. Joku Peräseinäjoen kunnan entinen varavaltuutettu ja liikuntatoimenjohtaja jo melkein kahdeksan vuoden ajalta harkitsi muuttoa Pattayalle ja oli seuraavalle päivälle sopinut oikein tapaamisen kiinteistönvälittäjän kanssa. Eikö tässä toimittajankin mielestä ollut jo jutun paikka?

Ne loput olivat sitten köljöpäissä valittuja vääriä numeroita.

Omasta mielestäni minua saa ihan riittävästi kiinni sähköpostin, Facebookin, Twitterin tai vaikka Skypen välityksellä. Kirjeisiinkiin lupaan vastata, mutta vasta sitten kun itselläni on sitä varten varattua aikaa. Mikäli asia on tosissaan tärkeä ja kiireellinen, niin aina voi käydä pesulalta kyselemässä, mistä meikäläistä kannattaisi juuri sillä hetkellä tavoitella. Vaimo kun tietää aina, mihin suuntaan ATAJUnsa on viimeksi horjahdellut. (ATAJU = Ammatti- ja tapajuoppo, vrt. ATARI, suom.)

Lisäksi olen huomannut, että noin 90 % tulleista puheluista on aina ollut sellaisia, joissa joku haluaa minusta jotakin. Julkisuutta, sponsorointia, tulkkausapua jne. Vastavuoroisesti yhtä ainutta sellaista puhelua en koko 56 -vuotisen elämäni aikana ole saanut, jossa joku tarjoamalla tarjoaisi rahaa, apua tai mitään muutakaan vastaavaa minulle hyödyllistä. Ainoan, ja kirjaimellisesti ainoan poikkeuksen teki viime talvena Timosen Juha, joka oli palannut joltain messumatkalta Mikon kanssa ja soitti joskus iltayhdeksältä, että ”tuu Red Brickiin ja ota muijas mukaan”. Jos nyt esimerkiksi seuraavan 30 vuoden aikana yksi tällainen kutsu jää tulematta, niin ehkä meillä pärjätään ilman sitä.

Joten miksi ihmeessä minulla pitäisi olla puhelin?

Järjellä ajatellen ei kerta kaikkiaan mitään syytä.

Joten mennään nyt ainakin tämän vuoden loppuun ilman sitä luuria ja tehdään vuoden vaihtuessa sitten lopullisia päätöksiä. Itse uskon, että elämästäni tulee paljon antoisampaa ja seesteisempää ilman puhelinta ja mahdollista on, että sinne pesulalle hankitaan jossain vaiheessa lankapuhelin, johon vastataan työaikana sanoilla ”MaijaGizmo. How can we help you?” Kyllä sen pitää riittää.

Mutta katsotaan, sanoi lääkäri.

Share →
%d bloggers like this: